Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Turhinta maailmassa ja siksi tärkeämpää kuin mikään

tumblr_mbc2u7gjnW1rxmlwho1_1280

Lopetin kuorolaulun vuosi sitten, kun muutin Helsinkiin. Alkuvuodesta varasin ajan parin täkäläisen kuoron koelauluun, mutta en mennyt. Selitin itselleni, että en kuitenkaan jaksaisi sitoutua säännöllisiin treeneihin: työt ja kuntoilu vievät niin ison lohkon ajastani.

Pari päivää sitten kävin kuuntelemassa vanhan kuoroni konsertin. Muistin taas, miltä musiikista nauttiminen näyttää. Muistin, miltä tuntuu mahassa kutkuttava ramppikuume. Muistin, miltä tuntuu elää musiikkia yksin ja yhdessä, miten mieletöntä on saavuttaa monikymmenpäisellä joukolla harmonia, joka kulkee värähtelynä koko kehon läpi.

Minä muistin, ja lähdin hymy korvissa.

Samana iltana havahduin kysymään itseltäni, milloin olen viimeksi tehnyt jotain, jossa olen unohtanut kokonaan suorittamisen. No, ainakin silloin, kun vietän aikaa ystävän tai puolison kanssa. Tai luen, pelaan, katson hyvää elokuvaa. Mutta entä jotain, mitä voisi oikeasti kutsua intohimoksi, jotain mitä teen puhtaasti itseäni varten?

Lopulta vastaus oli todella yksinkertainen ja niin lähellä: musiikki. Kuorossa en suorittanut. Musiikin keskellä parhaimmillaan unohdin itseni ja samalla olin täydellisen läsnä.

Silloin päätin: syksyllä ilmoittaudun koelauluihin ja menen. Ei selityksiä.

Nautin kyllä liikunnastakin, mutta siinä on aina pieni sivumaku. Tänään ehkä juoksen ihan vähän pidemmän matkan. Tänään saan sivukolmiossa käteni sentin lähemmäs lattiaa. Tänään askelmittarissa kilahtaa rikki kymppitonni. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta jos kaikki harrastaminen palvelee joka hetki jotain yksilöprojektia, elämä menettää aika monta sävyä.

Ja päinvastoin: miten paljon rikkaampaa arki on, kun tekee säännöllisesti jotain, mitä rakastaa puhtaasti sen itsensä takia.

 

Koska en ole ikinä harrastanut musiikkia kovin tavoitteellisesti, ajattelin pitkään, että voin sivuuttaa sen. Onhan se turhaa. Oikeastaan totuus on juuri päinvastainen: musiikki on minulle elintärkeää juuri siksi, että se on niin ”turhaa”.

Taannoin hain musiikkiopistoon klassisen laulun linjalle ja jäin rannalle. Laulukoetta arvioinut opettaja perusteli, että tekniikkani on puutteellinen – mutta minusta kuulee, että rakastan laulamista. Silloin se tuntui hirvittävältä pettymykseltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että kuvaus oli äärimmäisen osuva.

Rakastan laulamisessa sitä tunnetta, kun hengittää täydesti ja on yhtä äänen kanssa, arvottamatta, onko se millään mittareilla puhdasta tai kaunista. Ei sillä ole merkitystä, sillä musiikki on parhaimmillaan hyvin henkilökohtaista. Moni saa nautintoa siitä, että kehittyy tekniseksi taituriksi ja tuottaa musiikkia, mutta minulle riittää jälkimmäinen.

Olen myös salaa toivonut, että tulevassa asunnossamme olisi sopiva kolo pianolle. Kuitenkin vain puolileikilläni, enhän ole soittanut kymmeneen vuoteen mitään, paitsi tapaillut lihasmuistista pätkiä. Koska miksi paneutua, jos ei ole aikomustakaan soittaa huomenna hieman paremmin, hieman pidemmälle?

Tänään kuitenkin törmäsin selaillessani vuokra-asuntoon, jossa oli pieni parvi ja sen päällä piano. Pianoparvi. Sisälläni läikähti jokin, ja sillä hetkellä päätin, että minä hankin tulevaan asuntoomme pianon. Vaikka soittaisin täsmälleen samat soinnut täsmälleen samalla tavalla joka päivä elämäni loppuun asti, minä hankin pianon. Koska minä rakastan musiikkia.

Jotta voin paneutua siihen, mikä on elämässäni turhinta ja juuri siksi tärkeämpää kuin mikään.