Pääsin yli kahdesta kammosta – ja opin kolme asiaa

hand-977641_960_720

Rakastan laulamista, mutta vuosikaudet se oli minulle ylivoimaista.

Aina kun yritin avata suuni julkisesti, kehoni lakkasi tekemästä yhteistyötä. Reiteni alkoivat täristä kuin horkassa, kurkunpääni kohosi kitalaen korkeudelle ja hengitys salpaantui. Suustani tuli arkaa pihinää, jos sitäkään. Sama pelkoreaktio, vaikka kuulijana olisi ollut vain äiti tai aviomies. En kehdannut laulaa edes yksin asunnossani – naapuri olisi saattanut kuulla.

Olisinko halunnut laulaa? Voi kyllä. Nautin esiintymisestä. Olin nauhoittanut lauluani jo vuosikaudet ja jokaisen yksinäisen suihkuhetken hyödynsin päästelemällä niin lujaa kuin kehtasin.

Olin vain täynnä uskomuksia: Kuulostan kamalalta. En ole riittävän taitava laulamaan muiden kuullen. Ehdinkö enää tässä iässä edes oppia!

Lopulta kyllästyin perin pohjin mieleni tarinointiin. Miksi kärsisin sisäisestä ristiriidasta, jonka olen aiheuttanut itse? Kukaan ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa laulustani. Tuskin kukaan oli edes kuullut sitä.

Aloitin yksityislaulutunnit. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Kerroin avoimesti, että kammoan tätä ja tahdon kotiin. Opettaja katsoi minua ymmärtävästi, ja sillä hetkellä tajusin, että kymmenet ennen minua ovat tulleet hänen tunneilleen sama pelokas ilme silmissään.

Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen halusin haastaa itseäni vielä lisää, ja hain kuorosooloa. Viime metreillä tunsin paniikin hiipivän kurkkuuni ja olin vähällä perääntyä. Tiesin kuitenkin, että vetäytymällä antaisin vain lisää valtaa vanhoille tarinoille. Hain, ja sain soolon. Konsertissa olin kuin kiirastulessa, mutta selvisin, ääneni kantoi.

Takapakkejakin tuli: itsevarmuudesta innostuneena hain musiikkiopistoon, mutten päässyt. Olin vähällä lopettaa laulamisen, mutta päätin, että tällä kertaa en kuuntele mieleni tarinointia.

Silloin oivalsin jotain tärkeää:

On valittava, haluaako olla paras vai haluaako viihtyä.

Alku on harvoin uuden harrastuksen nautinnollisin osuus. Pikemminkin se on junnaamista, nolostumisia ja turhautumista. Flow-tilaan voi päästä vasta, kun osaa jo perusasiat ja pystyy rentoutumaan.

Nyt voin luottaa kehooni eivätkä reiteni enää tärise, kun tulee vuoroni baarikaraokessa. Se riittää minulle. En ole loistava laulaja eikä minusta sellaista tule, mutta nyt pystyn elämään tuon totuuden kanssa.

Vain antautumalla turhautumisen ja epäonnistumisen tunteelle voi todella päästää irti, löytää sisäisen motivaation ja nautinnon. Tehdä jotain sen itsensä takia, ei ulkoisten mittareiden.

Minulla oli kuitenkin vielä toinenkin kammo kohdattavana: vesi.

Peruskoulussa luistin uinnista klooriallergian varjolla. Altaan syvään päätyyn uiminen oli minulle sula mahdottomuus. Menin paniikkiin, jos jalkani eivät ulottuneet pohjaan. Silloin olin oikeasti vaaraksi itselleni ja muille. Aina kun yritin uida pari vetoa luonnonvesissä tai kylpylässä, olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan oppia. Kului 15 vuotta niin, että en astunut jalallani uimahalliin.

Tuo putki katkesi tänä syksynä, kun ilmoittauduin aikuisten tekniikkauimakouluun – saman kurssin käyneen tuttavani ylipuhumana (kiitos siitä hänelle).

Ensireaktioni: vesi tuntuu yhtä kamalalta kuin kaksitoistavuotiaana. En voi hengittää. Vetoni ja potkuni eivät vie minua senttiäkään eteenpäin.

Jaksoin vapaauinnin yritelmää kolme vetoa ja sitten huomasin, että olen unohtanut hengittää. Vedin puolipaniikissa keuhkot täyteen ilmaa, yhtä ison annoksen vettä ja tarrasin kiinni altaan reunaan. Viereisen radan vesijuokseva nainen tutkaili, onko minulla kaikki hyvin. Köhin ja manailin. Miten näin alkeellinen taito voi olla niin vaikea?

Ensi viikolla menin uudestaan. Ihan yhtä kamalaa. Mutta uin silti. Hengästyin, tarrasin altaan reunaan ja päästin muut ohitseni. Viisi vetoa. Vedän vettä henkeeni. Pakko pitää tauko. Miksi pääty on yhä kaukana? Mutta en pysähtynyt tai panikoinut, vaikka jalkani eivät ulottuneet pohjaan.

Ensi viikolla menin uudelleen. Kahdeksan vetoa.

Nyt olen oivaltanut toisenkin asian:

Mielen tarinat ovat harvoin totta.

Vaikka pelkäisi kuollakseen, voi tarrata altaan reunaan kiinni, täristä kuin horkassa, epäonnistua ja yrittää uudelleen.

Entä kolmas ja tärkein asia, jonka opin?

Vesi kannattelee.

Mainokset

Tunne jota ei voi sanoittaa

art-awesome-branches-clever-creative-Favim.com-350738.jpg

Henkilökohtaiset tunteet ovat siedettäviä, sillä niiden päälle voi päästä tutkailemalla omaa mieltään. Omaa todellisuuttaan. Ne saavat nimiä: suru, ahdistus, pettymys. Vanhat tutut.

Mutta kun ympäröivä todellisuus järkkyy, omaan tajuntaan läikkyy tunteita joita ei pysty sanoittamaan.

Silloin jokin minussa ja maailmassa liikahtaa peruuttamattomasti sijoiltaan. Tekee mieli paeta, mutta ei voi, sillä sama hahmottomuus seuraa kaikkialla. Siitä on yhden yön aikana tullut osa todellisuutta.

Kaksi sanaa: vihainen ja viha. Vain neljä kirjainta eroa mutta välissä kuilu, jonka vuoksi pystyn tuntemaan ensimmäistä mutta en samastumaan jälkimmäiseen.

Viha on sitä, ettei enää näe toista ihmisenä, itseäänkään. Vain silloin pystyy silmittömän julmaan. Pahalla ei ole sävyjä eikä aste-eroja, se on hahmotonta ja siksi sen edessä olo on voimaton.

Silloin on hyvin vähällä ryhtyä sanoittamaan omaa hämmennystään samalla vihalla – mutta se on vaarallista. Viha leviää ja tuhoaa, ei koskaan pelasta, sillä se on sokeaa.

Se ei ole ihan vähän vaadittu: että pitää elää jonkin sellaisen kanssa, jota ei voi käsitellä.

Ei voi tehdä muuta kuin itse yrittää nähdä kirkkaasti. Uskoa, että vaikka maailmassa on sokeutta, se ei ole sokea pohjimmiltaan.