Mitä äitini on opettanut minulle sairastamisesta

Rakas äiti,

Olet opettanut minulle paljon:

Tekemään elämässä valintoja intohimon ja kiinnostuksen perusteella, vasta sitten miettimään rahaa.

Pitämään ystävistä ja perheestä kiinni, sillä ne ovat arvokkainta, mitä saamme.

Halaamaan.

Mutta tärkein opetus kaikista on se, ettei elämässä voi kamalasti hallita mitään. Varsinkaan toista ihmistä.

Kun sairastuit, olin nuori. Ehkä yhdeksän, ehkä kaksitoista, en oikein muista. Sen sijaan muistan raskaan hiljaisuuden, jota en osannut pukea sanoiksi saati murtaa. Eikä osannut kukaan muukaan. Opitut lohdun sanat tuntuivat liian kepeiltä ja yritetyiltä. Äänesi sohvan pohjalla oli kuin kuiskaus; se ei kantanut hiljaisuuden yli.

Hiljaisuus tuli nopeasti ja varkain, enkä ymmärtänyt mistä. Se pelotti ja turhautti.

Mihin äiti oli mennyt?

Muistan harmaat päivät ja kuukaudet, jotka sekoittuivat toisiinsa. Sen, kuinka kiersimme isän kanssa lähimarketin hyllyjä ja mietimme, mikä sinua tänään piristäisi eniten. CD-levy? Konvehtirasia? Yritimme kymmeniä kiertoteitä hiljaisuuden ympäri. Kerran se oli halaus, toisen kerran kimppu punaisia ruusuja ruokahuoneen pöydällä.

Sait toimivat lääkkeet ja elinvoimasi takaisin. Masennus väikkyi taustalla, samoin paniikkikohtaukset, mutta pärjäsit. Totuin siihen, että lomamatkalla piti palata nähtävyyksiltä nopeasti takaisin asuntoautoon. Totuin siihen, että ravintolaan ei lähdetty silloin kun oli suunniteltu, vaan sitten toiste, kun sydän ei hakkaa niin kamalasti. Purin huulta, jotta elämä säilyisi sellaisena, pärjäämisenä.

Totuin siihen, että kehuit usein meitä, lapsiasi, mutta itsestäsi et sanonut oikeastaan koskaan mitään hyvää. Kun lauloit kauniin herkällä äänellä kotikaraokea, sanoit, ettet osaa laulaa. Kun näytit siskostani maalaamaasi, ilmiömäisen näköistä muotokuvaa, sanoit, ettet osaa maalata. Kun terapeuttisi kehui kirjoittajanlahjojasi, olit aidon hämmästynyt.

Olen tottunut, koska on ollut pakko. Silti turhautuminen ei koskaan lakkaa, eikä huoli. Yksikään päivä ei kulu ilman, että miettisin, mitä sinulle kuuluu. Voitko hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä? Tiedätkö itsekään? Kun puhumme puhelimessa, saatat nauraa hyväntuulisesti, ja kun tulen kahden tunnin päästä käymään, saatan löytää sinut sängyn pohjalta. Silloin raskas hiljaisuus palaa ja jokainen sana tuntuu liian kepeältä ja yritetyltä.

Nyt kun olen aikuinen, hiljaisuus ei tunnu enää hahmottomalta massalta. Se on saanut nimen. Vieläkään en osaa tehdä sillä mitään, ja se turhauttaa. Mielessäni on miljoona vuorosanaa, jotka on tarkoitettu auttamaan ja parantamaan mutta jotka silti ovat niin tyhjänpäiväisiä: Huomaatko, kuinka sinulla on taipumus ajatella mustavalkoisesti. Tiesitkö että meditoimalla voi parantaa oloa todella paljon. Turvauduit taas samaan haitalliseen puolustusmekanismiin. 

Vaikka käyttäisin kerralla kaikki vuorosanani, en pystyisi parantamaan sinua.

Sanotaan, että läheisen tehtävä on olla olkapää. Mutta niinä hetkinä, kun jokainen sana on väärä, jäsenistäni katoaa voima. Usein ajattelen, kuinka mieluusti ottaisin palan hiljaisuudesta itselleni, jotta voisin tehdä sillä jotain.

Rakas äiti. Olet opettanut iloitsemaan pienestä. Lopultahan elämässä ratkaisee se, huomaako valoisat hetket. Niinä hetkinä puhut kaupungille lähtemisestä, uusien vaatteiden tilaamisesta. Hymyilet ja vitsailet niin, etten minä ajattele huomiseen enkä edes tunnin päähän, vaan olen kanssasi nyt ja tässä.

Niinä hetkinä ymmärrän, etten tarvitse yhtäkään vuorosanaa enkä ruusua, kiertotietä enkä jäänmurtajaa. Lähimmäs sinua pääsen, kun istun rauhassa. Kuuntelen, kun on tyyntä.

 

Teksti on julkaistu aiemmin Elämän kevät -blogissani.

Mainokset
%d bloggers like this: