Tänään kävelymatkalla kotiin pysähdyin järven rantaan, sillä näky oli harvinaisen kaunis. Aurinkoisen päivän jälkeinen tyyni, sinipunainen iltahämärä ja täysi hiljaisuus.
Kiskaisin kännykän taskusta, tarkensin ja otin kaksi kuvaa, ihan nopeasti vain. Pitäisi olla kotona puoli kuudeksi.
Sitten seisahduin. Eihän minulla ollut aikatauluja loppuillalle eikä mitään syytä, miksi pitäisi olla kotona juuri puoli kuudelta. Tai kuudelta, seitsemältäkään.
Havahduin siihen, etten ollut varmaankaan koko viikkona pysähtynyt katselemaan kiireettömästi, joten seisahduin nyt vähän pidemmäksi ajaksi. Niinkin pieni päätös, mutta yllättävän vaikea. Ihmettelisikö reipas ohikulkija, miksi seison siinä kuin en olisi menossa minnekään. Toimettomana.
Pienet sanat, joilla rakennamme itsellemme jatkuvasti suorituspaineita, ovat välillä niin salakavalia. Oltava mentävä täytyy pitää pakko. Ne ovat petollisia sanoja, sillä mihin me oikeastaan vertaamme itseämme? Ihanneminään vai johonkuhun toiseen, jota ihailemme?
Kuinka suuren osan kiireen tunnusta luomme lopulta itse itsellemme? Paljonko pitäisi jaksaa, jotta olisimme tyytyväisiä?
Minä tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että moni harrastuksistani on tippunut pois. Voisin vapaallani vaikka maalata, kirjoittaa kirjaa tai lukea ranskaa! Aina välillä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään, miksi päivänsä pitäisi suorittaa täyteen tai edes puolilleen. Miksi puhdas toimettomuus tuntuu niin väärältä? Se, että päättää viettää kokonaisen sunnuntain kissa sylissä peiton alla? Tai edes pysähtyy hetkeksi rantaan ottamaan kuvia?
Tehokas tuntuu monelle olevan suurimpia tunnustuksia, jonka voi itselleen antaa. Miksei juuri koskaan kuule, että joku kehuu itseään armolliseksi, omia rajojaan kunnioittavaksi? Miksei kukaan koskaan sano, että minä olen hyvä pysähtymään?
Vieläkin aina välillä unohdan antaa itselleni luvan pysähtyä. Väsähdän suorituslistaani, rojahdan sohvalle räpläämään puhelinta. Lillun välitilassa, jossa en saa aikaiseksi mutta en rentoudukaan, ja tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jos en murehdi jotain suoritusta, niin vähintään murehdin sitä, pitäisikö olla suorittamassa jotain.
Kesti vuosikausia, ennen kuin oivalsin: ei jaksaminen ole päivästä toiseen sama energiavarasto, vaan herkkä ja muuttuva.
Jouduin elämään aikuiseksi asti, ennen kuin ymmärsin, että uuvun herkästi isoista juhlista tai meluisasta avokonttorista. Saatan olla illalla uupunut, vaikka en fyysisesti olisikaan rasittanut itseäni. Vaikka tapaisin vain yhden vieraan ihmisen, saatan väsähtää: analysoin niin tiiviiseen tahtiin ilmeitä, äänenpainoja, asentoja ja vielä omia sanojani, että se on pieni urheilusuoritus. Kesti pitkään ymmärtää, että toiset ovat aistiärsykkeille herkempiä, eikä se tee minusta laiskaa tai hidasta. Eikä keho osaa erotella stressin lähteitä. Rankka treeni tai riita voi viedä voimavarat yhtä lailla.
Siksi pitäisi on niin petollinen sana. Emme me ole koneita, vaan herkkiä, joka hetki muuttuvia kokonaisuuksia.
Kun lakkasin tietoisesti käyttämästä tuota sanaa, jotain maagista alkoi tapahtua. Aloin jaksaa enemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin enemmän siitä mitä teen. Kun ei sanastossani enää ollut pakkoa, aloin keskittää huomiotani siihen, mitä itse haluan. Se ei käy taikaiskusta, vaan opettelen edelleen jatkuvasti. Aina vieläkin lipsahdan vanhaan sanastoon. Kuten tänään järvenrannalla.
Vuosia sitten uuvutin itseni, ja nyt tiedän miksi. En kuunnellut kehoni viestejä vaan sanelin itselleni, kuinka paljon minun pitäisi objektiivisesti jaksaa, päivästä toiseen. Tunsin syyllisyyttä, jos väsähdin silloin kun ei olisi pitänyt, ja jatkoin puskemista.
Mutta keho on viisas. Ihmeellisen kestävä, mutta niin herkkä. Puskemista voi jatkaa vain jonkin aikaa. Minulle pysähdys tuli eteen vasta, kun en jaksanut enää mitään.
Oman kehon kuuntelu on jatkuvaa opettelua, sillä kehokaan ei pysy samana läpi elämän. Mutta enää en kohtele sitä kuin konetta, vaan yritän muistaa pysähtyä, säännöllisesti, joogamatolle, järvenrantaan tai ihan vain hengittämällä syvään sisään, omien ajatusteni ääreen.
Ja jos joskus väsyn, tiedän, etten ole tehnyt mitään väärin, vaan kehoni yrittää vain kertoa, että se kaipaa nyt pysähdystä, ei lisää kierroksia. Hetken toimettomuutta.
suunnitteluvirhe 