Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Tutkimus: elämä lisää kuolemanriskiä!

 

juuhjuuh

Onko sinulla sokerinaama?

Sateinen aamu sarastaa raikkaana. Kahvikupillinen höyryää, pala minttusuklaata odottaa ottajaansa. Avaan koneen hyvillä mielin, kunnes se lävähtää ruudulle, päivän ensimmäinen otsikko.

Artikkeli kertoo, kuinka liika sokerin syöminen näkyy kasvoissa silmäpusseina, harmautena, aknena. Sokerinaamana. Ja tietenkin sivutaan sitä, kuinka myrkyllistä liikasokeri on, kuinka se vanhentaa ennenaikaisesti.

Loppukupillista en enää hörpi hyvillä mielin, minttusuklaan täyteläisestä mausta menee hohto.

Tällainen terveysuutisointi on samanlaista kuin itsesättiminen, jota harrastetaan peilin edessä huonona kroppapäivänä. Pitsanaama! Sokerinaama!

Kumpikin on yhtä rumaa ja halventavaa.

Esimerkki on vielä aika viaton, mutta entä niin monet muut vastaavat tapaukset viimeisimmältä vuodelta? Maito murhaa! Istuminen tappaa!

Vaikka tiedän, ettei noista viesteistä pitäisi välittää, syke nousee joka kerta hiukan. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt valtaan, joka pelotteluotsikoilla on. Olen kyllästynyt reagoimaan juuri sillä tavalla, joka otsikoihin on sisäänkirjoitettu.

Länsimaisessa elämäntavassamme on paljon pielessä, mutta säikyttely ei sitä ratkaise. Se oikoo mutkat liian suoriksi ja tekee hallaa psyykkisesti. Sitä voisi verrata sähköaitaan, joka antaa karjalle tappavan sähköiskun. Aita ehkä estää karjan karkaamisen, mutta pelko stressaa niin, että hyvästä elämästä tulee miltei mahdotonta.

Vaikkei sokerinaama tai murhamaito veisi yöunia, pelottelun takana on salakavalampi viesti: sinun pitäisi olla tyytymätön nykyiseen ja haluta olla jossain muualla. Paikassa, jossa kaikki riskit ovat hallinnassa, kuvitellut ja todelliset. Paikassa, jossa kuolemaa ja sairauksia ei tarvitse ajatella.

Siinä on iso ongelma: tuollaista paikkaa ei ole olemassa. Moni tietää sen sisimmässään, mutta pyrkii silti kohti. Voiko lopputuloksena olla muuta kuin tyytymättömyyttä, täyttämättömiä unelmia?

Eikö pelko väkisinkin vie huomiota pois siitä ainoasta hetkestä, joka meille on annettu – nykyhetkestä?

Tässä ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten varoiteltiin, kuinka kapitalismi kaapii ylittämättömän kuilun todellisen minän ja ihanneminän välille ja saa ihmiset tuntemaan itsensä jatkuvasti tyytymättömiksi: ei ole ostajaa ilman asiakasta, joka tahtoo parannella itseään tai elämäänsä.

On helppo neuvoa, ettei viesteistä tarvitse välittää. Mutta vastakarvaan uiminen vaatii paljon, varsinkin herkältä tai ihmiseltä, jolle terveyden kontrollointi on keino hallita paljon perinpohjaisempia, hankalia tunteita. Eli siis aika monille meistä.

Jos tyytymättömyys on arkipäivää ohjaava logiikka, katseen kääntäminen pois ei hävitä sitä mihinkään, lakaisee sen vain maton alle. Tarvitsisi astua sivulle, paikkaan, jossa tuota logiikka ei ole olemassa. Mutta sellaista ei meidän elämänpiirissämme ole.

Siksi on opittava luovimaan pelotteluviestien seassa. On opittava tuntemaan olonsa täydeksi ja tyyneksi maailmassa, joka väittää, että olet vaillinainen, että maailmassa on koko ajan jotain pielessä. Pitää unohtaa moni opittu malli ja kouluttaa aivonsa uudestaan. Se on vaativaa ja toisinaan väsyttävää.

Mutta onneksi se on mahdollista.

Elämä muuttuu niin paljon paremmaksi, kun alkaa uida vastakarvaan. Voi edetä vähän kerrallaan. Voi hiljalleen alkaa sukeltaa kohuotsikoiden taustojen taakse. Kuka puhuu, ketä varten uutisoidaan? Onko puhe tasapuolista, onko väite uskottava. Tämä artikkeli on hyvä opas siihen, miten kohuotsikoita kannattaa lukea. Hyvä esimerkki mutkien oikomisesta taas on tämä selvitys siitä, miksi maito ei oikeasti tapa.

Kun kahvi on jäähtynyt, suklaa syöty ja syke tasaantunut, voi vähältä alkaa etsiä omaa totuuttaan. Minulle tuo totuus tiivistyy yhteen buddhalaismunkki Ajahn Brahmin lauseeseen, jota olen lainannut ennenkin, mutta lainaan vielä uudestaan:

”Rentoudu, kaikki on hallinnassa… se on maailman suurin vale! Minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”

Tavallaan maailma on aika kamala paikka, sattumanvarainen ja usein kohtuuton. Minä uskon, että juuri se, kuinka tuon totuuden kanssa osaa elää, ratkaisee eniten. Vaikka siivoaisimme sokerinaamamme kuntoon, lopettaisimme maidonjuonnin seinään ja välttelisimme istumista kuin ruttoa, emme pystyisi ennustamaan elämän kulkua. Ehkä pienentämään yksittäisiä riskejä hiukan, mutta emme vedenpitävästi vaikuttamaan kokonaiskuvaan. Se on samaan aikaan elämän kauheus ja kauneus.

Tärkein päätös on se, pystyttääkö ympärilleen sähköaidat vai kaataako ne yksi kerrallaan. Aitojen purkamisen hintana on, että sekä toivotut että ei-toivotut tulijat pääsevät sisään, mutta toinen puoli painaa minulle aika lailla enemmän.

Se toinen puoli on vapaus.

 

Gluteeniton, maidoton – ehdoton?

jerseyshore

Piskuinen aamiaisravintola Manhattanilla on hälyisä ja pullollaan paikallisia. Ilma tuoksuu kahvilta, tuorepuristetulta appelsiinimehulta ja pannulla tirisevältä voilta. Viimeinen aamu ennen kotiinpaluuta. Tilaan listalta Jersey shoren, jo toista kertaa tällä reissulla. Se koostuu banaanipannukakusta, omeletista, pekonista, vaahterasiirapista ja tulitikkuaskin kokoisesta voiköntästä.

Jersey shore on Terveellisten aamiaisvaihtoehtojen alla. Terveellinen tulee ilmeisesti siitä, että pekoni on kalkkunaa, ei sikaa.

Olen niitä ihmisiä, jotka tuntevat jokaisen stressintyngän vatsallaan, kauan ennen aivojani. Olen myös niitä ihmisiä, jotka ovat kokeilleet jokaisen ton-ruokavalion, jotta vatsa rauhoittuisi. Maidottoman, laktoosittoman, gluteenittoman, rukiittoman, vehnättömän, kofeiinittoman, sokerittoman ja pari erilaista yhdistelmää. Yhtä monta kertaa olen ehtinyt julistaa sataprosenttisella varmuudella, että ihoni on todella paljon kirkkaampi ja oloni selvästi kevyempi, kun siivoan vehnän pois päivälistastani.

Kun New Yorkin matka läheni, olin juuri aloittamassa kahden Tonin komboa, maidoton-gluteenitonta. Hetken harkitsin, että jatkaisin ruokavaliota myös loman ajan – pitäisihän kokeilussa olla johdonmukainen, jatkaa ainakin kuukausi.

Heti koneen noustua ilmaan päätin, etten jaksa kytätä. Se oli oikea päätös.

Kymmenen päivän matkan aikana vatsani oli rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Edes gourmet-burgerit, paikallisoluet, taivaalliset maapähkinävoisuklaat ja naurettavan suuret patongit eivät aiheuttaneet äkäisiä vastalauseita.

Sattumaa? Ehkei sittenkään. Tein aivan saman havainnon joitakin vuosia sitten lomalla Napolissa, jossa elin viikon pizzalla, vehnäleivällä, jäätelöllä ja kahvilla.

Keksin vain yhden selityksen: olin rentoutunut.

Ton kävisi nykyään monelle toiseksi nimeksi. Niin moni tuttavapiirissäni ja sen ulkopuolella liittää ruokavalioonsa jonkin etuliitteen tai päätteen, oli allerginen tai ei. Tonien tähden minäkin olen käyttänyt tuhottomasti aikaa kauppalistojen laatimiseen ja elimistön reaktioiden tarkkailuun.

Ja kuitenkin lopulta suurin hyppäys parempaan on tapahtunut silloin, kun olen luopunut tarkkailusta kokonaan.

Olen edelleen aika varma siitä, ettei vatsani pidä maidosta eikä vehnästä eikä minun kannata vaihtaa aamupuuroa Jersey Shoreen. Mutta niin moni ruokavalioviidakoissa seikkaileva unohtaa sen, että stressi sekoittaa elimistöä sekin. Se on vieläpä paljon todennäköisempi oireiden aiheuttaja kuin vaikkapa vilja-allergia. Stressi on muutenkin helppo sekoittaa ruoka-aineyliherkkyyteen: kumpikin saa elimistössä aikaan puolustusreaktion.

En väitä, etteikö Ton sopisi monelle, jos sen tekee järkevästi ja oikeista syistä. Yliherkkyydet ovat todellisia. Eivätkä fyysiset ja henkiset syyt tietenkään sulje toisiaan pois. Jokainen on oman elimistönsä paras tuntija.

Mutta aina pitäisi muistaa kysyä tärkeä kysymys: Miksi tahdon jättää joitain ruoka-aineita pois? Mitä tahdon sillä saavuttaa? Jos kauppareissu venyy parituntiseksi vehnätärkkelyksen ja maitojauhon kyttäämisen takia, pieni määrä rennosti syötyä gluteenia olisi melko varmasti stressivatsalle pienempi paha. Tai ainakin mielelle.

Tulen varmaankin aina syömään perusterveellisesti, värikkäästi ja osapuilleen lautasmallin mukaan. Siitä tulee hyvä, jaksava olo.

Mutta jouduin silti kysymään itseltäni, suunnittelinko ruokavaliokokeiluja todella puhtaasti itseni, omien tarpeideni ja hyvinvointini takia. Vai siksi, että voisin kuvitella hallitsevani stressiäni ilman, että minun tarvitsee tehdä sen syille mitään?

Kuinka moni meistä lopulta tarvitsee ylitarkkoja viilauksia, tuoteselosteiden skannaamista suurennuslasilla?

Olisiko pieni jousto kuitenkaan niin pelottava ja paha?

Jersey Shoren terveellinen-luonnehdinta osui kohdallani ihan nappiin. Annos maistui niin taivaalliselta, että se rauhoitti stressivatsan.

Ilman ainuttakaan Tonia.