Minulla ei ole mitään hävettävää

Olen jo muutamaan otteeseen käynyt tuttuni kanssa suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Ehditkö huomenna kahville/salille?

M: Huomenna on vähän huono, mulla on yksi… meno.

Ai, okei, selvä. Mikä meno?

Se on… mä menen lääkärille.

Ai, missä päin se on? Ehtisikö sen jälkeen?

No vähän hankalasti. Se on Espoossa, vähän huonon matkan päässä. 

 

Lähimmät ystäväni tietävät, miksi matkustan kahden viikon välein bussilla Kauniaisten rajalle. Heille pystyn toteamaan sen täysin arkisesti: minulla on huomenna terapia. Ihan yhtä luontevasti keskustelen istuntojen sisällöstä. Jaan mielelläni oivalluksia, joita psykologin vastaanotolla saan, sillä niitä tulee jatkuvasti.

Sen sijaan puolitutuille selitän milloin epämääräisesti menosta tai lääkäristä. Välillä minua itseänikin huvittaa oma häveliäisyyteni.

Mitä oikeastaan pelkään?

Välillä jopa tuntuu, että olisi helpompaa myöntää olevansa vaikkapa masentunut kuin käyvänsä säännöllisesti juttelemassa psykologille. Ehkä terapiaan liittyy vieläkin stigma, ikään kuin se olisi leima otsalla: et sitten pärjännyt omin avuin. Ehkä pelkään, että muut pitävät särkyneenä, sääliteltävänä.

Ehkä juuri samasta syystä tuskailin itsekin pitkään, voinko aloittaa käynnit uudelleen. Aiemmassa elämässäni lukioikäisenä ja yliopiston alussa käytin terapiaan yhteensä noin neljä vuotta, mutta välissä vierähti vuosia ilman. Pitkään ajattelin, että koska minulle kerran kuuluu nykyään ihan hyvää, minulla ei ole tarvetta. Olen terapiakortin jo kokeillut ja nyt minun on paras sinnitellä niillä taidoilla, jotka tähän mennessä olen oppinut. Olin päättänyt, että turvautuisin terapiaan vain, jos minulla alkaa mennä oikeasti huonosti.

Viime syksynä tulin toisiin aatoksiin. Havahduin siihen, kuinka jäykkä käsitykseni toipumisesta oikein oli. Kuka määrittää, että en saisi enää ikinä kaivata ulkopuolista tukea pohdinnoilleni? Saati muuttua ihmisenä? Kun lopetin aiemman terapiani noin viisi vuotta sitten, olin tuskin aikuinen. Olin aivan eri elämäntilanteessa, minulla oli erilaiset huolet. Ja täysin erilaiset valmiudet käsitellä niitä.

Olen paperilla terve. Pärjään hyvin ja olen perusonnellinen. Silti painiskelen edelleen kehonkuvan ongelmien, vaativuuden ja itsesyytösten kanssa. Ne eivät hallitse elämääni eivätkä mieltäni, mutta ne ovat edelleen olemassa, toistuvia ja todellisia. Miksi en voisi tehdä niille jotain?

Löysin terapeutin, joka on paneutunut ruumiinkuvan häiriöiden hoitamiseen. Se tarkoittaa 45 minuutin bussissa köröttelyä iltaisin kerran kahdessa viikossa, mutta jo ensikäynnistä lähtien tiesin, että tein oikean päätöksen. On ollut valtavan vapauttavaa ja avartavaa keskustella ammattilaiselle, jonka kanssa tunnen olevani täysin samalla aaltopituudella. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon uutta voin vielä oivaltaa.

Huomasin myös muutoksen siinä, miltä terapia tuntuu. Kun noin kymmenen vuotta sitten istuin avautumassa elämästäni psykologille ensimmäisen kerran, käynnit olivat sinnittelyä ja olin joka kerran jälkeen niin loppu, että vain makasin sohvalla, itkin tai molempia. Nyt kun puran ikäviä tunnelukkoja hyvinvoivana, minulla on voimia kohdata ja käsitellä niitä rakentavasti.

Joka käynnin jälkeen olen inspiroitunut. Usein minut valtaa voimakas onnentunne. Oivallus siitä, että elämä voi olla niin paljon muutakin kuin pärjäämistä.

Saan terapiasta huomattavan paljon enemmän irti, kun olen avoimempi omille ajatuksilleni ja muutokselle. Nyt tahdon aidosti hyvää itselleni enkä enää ajattele, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Ajattelen aidosti, että minulla on täysi oikeus haluta voida paremmin kuin ihan hyvin. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni, unelmoida ja kehittyä. Elää niin vapaana tunnelukoista ja murheista kuin mahdollista. Kurkottaa pärjäämisen yli, todelliseen elämään.

Liian usein pidämme vahvuuden mittarina sitä, kuinka pitkään jaksamme sinnitellä yksin. Mutta todellista vahvuutta on se, että uskaltaa panostaa itsensä hoitamiseen ja osaa tunnistaa, milloin kaipaa tukea.

Terapian aloittaminen terveenä on opettanut minulle lempeyttä. Nyt tiedän, että uskallan tarvittaessa turvautua ammattiapuun myöhemminkin, ajoissa ja pienellä kynnyksellä. Olen päättänyt, että opettelen puhumaan siitä yhtä arkisesti kuin kampaajakäynnistä.

Sillä minulla ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

Advertisement

Maailma, jossa kauneus ei ole pakko

12-vuotiaana minulla oli pitkät tuhkanvaaleat hiukset. Valokuvassa, jossa puran joululahjapakettia, ne peittävät koko kasvot. Suortuvat piti saada äkkiä peitoksi, kun äiti tuli yllättäen ottamaan kuvaa. Kun leikkautin lyhyen polkkatukan, tunsin oloni hetken paljaaksi. Monissa sen ajan kuvissa olen kääntänyt kasvoni poispäin.

Mietin sitä jo nuorena päiväkirjassani: Mitä on kauneus? Ja miksi toistelemme sitä sanaa niin hirveästi? Vieläkin pohdin aika usein samaa.

Se alkoi varhain – epävarmuus ja epämukavuus siitä, miltä näytän. Tuli joukko kummia ajatuksia, kuten: Ehkä minua kohdeltaisiin ystävällisemmin, jos näyttäisin erilaiselta. Ja useita maneereita, kuten vaistomainen millin askel taka-alalle hyvännäköisten ystävien seurassa, kun joku tuntematon tulee puhuttelemaan.

Se kumpuaa jostain kaukaa. On kaksi isosiskoa, joiden kauneutta kehuttiin. Oletpa kasvanut pituutta, minulle kiiruhdettiin kehaisemaan heti perään. Näytät ihan lehmältä, tyttö yleisurheilukerhossa arvioi minua silmillään mittaillen.

On äiti, joka oli usein dieetillä ja jonka meikeillä leikin jo kymmenvuotiaana. Paine olla kaunis ja tunne siitä, ettei itse kuulu muottiin. Siitä seurannut hämmennys ja sisäinen ristiriita.

Peilin voisi kuvitella olevan sama peili kaikille, todellisuuden heijastaja. Ei, vaan kirkkain ja puhtainkin pinta on täynnä vääristymiä ja kerroksia. Peili on mielialojen, mielipiteiden ja menneisyyksien heijastaja.

Kun kauan sitten särkyneen peilin korjaa teipillä, kuva pysyy koossa hetken. Sitten tarvitaan toinen teippaus.  Ja kolmas, neljäs. Viime aikoina minun kuvaani koossa pitävä teippi on alkanut muuttua lujemmaksi. Se on vaatinut paljon työtä, epävarmuuden sietämistä. Hymyjä kameralle, usein kireitä ja epämukavia, mutta hymyjä kuitenkin. Hiusten sipaisemisia pois silmien edestä, kasvojen kääntämistä kohti salamavaloa.

Ennen kaikkea se on vaatinut häpeämisen ja vähättelyn ylittämistä. Aina tuntuu, että muiden ongelmat ovat suurempia, että olen yksin ajatusteni kanssa. Ulkonäköpaineet, pyh!

Ei, ei se ole pieni asia. Sen kertovat jo luvutkin: jopa yli puolet naisista ja suuri osa miehistä on tyytymättömiä ulkonäköönsä, 97 prosenttia naisista johonkin ulkonäössään.

Tilastot kertovat myös muuta, paljon vakavampaa: suuri osa noista ihmisistä on jäänyt koulusta kotiin, jättänyt hakematta työpaikkaa ja keskeyttänyt harrastuksiaan ja muita menojaan. Ja vain ja ainoastaan siksi, ettei oma peilikuva miellytä.

Miksi puhumme kauneudesta niin paljon, kaikkialla? Emmekö voisi valita useammin jonkin toisen adjektiivin?

Jos joku on epävarma ulkonäöstään, vastaamme usein hyvää tarkoittaen: sinähän olet kaunis. Mutta onko se sittenkään paras lohdutus? Eikö se lopulta vain jatka samaa kehää?

Eikö parasta olisi, jos ei olisi pakko tuntea itseään kauniiksi lainkaan? Jos voisi tuntea itsensä viehättäväksi, karismaattiseksi, pystyväksi ulkonäöstä riippumatta? Minä tahtoisin elää sellaisessa maailmassa. Maailmassa, jossa kauneudesta ei puhuta kuin ihmisoikeudesta.

Maailmassa, jossa peili saa olla hutaisten teipillä korjattu, mutta kukaan ei jää sen tähden kotiin koulusta tai työhaastattelusta ja heilauta hiuksiaan kasvojensa peitoksi.

Minä haluan elää maailmassa, jossa me olemme paljon enemmän.