Kun ei jaksa enää vihata kehoaan, muttei vielä osaa rakastaa

Ranskassa oli kuuma kesä vuonna 1999. Katselin huolella puettuja ruskeasilmäisiä pariisilaistyttöjä, joilla oli kiiltävät tuuheat pitkät hiukset, minulla hiestä sotkuinen maantienvärinen polkka ja glitterpaita.

Yöksi ajoimme Disneylandiin hotelliin, joka näytti ulkoa vaaleanpunaiselta prinsessalinnalta ja jonka kylpyhuoneessa oli marmoria ja kultaiset hanat. Joka tytön unelma.

Iltapesun jälkeen seisoin sivuttain barokkipeilin edessä t-paidassa ja alushousuissa.

Minulla on kamalan iso maha, nyyhkytin.

Isä ja äiti näyttivät neuvottomilta yhdeksänvuotiaan vierellä, joka oli juuri keksinyt, että hänen kehonsa on vääränlainen. Mistä se tuon on saanut päähänsä? Jospa, jospa se kuitenkin vitsailee?

Ei sinulla ole mitään mahaa, he lohduttivat lempeästi, sen näköisinä, etteivät oikein tiedä mitä sanoa. Heidän silmissään oli huoli: eihän tuossa iässä kuulu vielä huolehtia mahoista?

Aamiaisella söin vatsani täyteen hengästyttävän notkuvassa buffetissa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Huvipuistossa katselin Jasmineksi pukeutuneen hoikan tytön paljasta napaa ja tunsin syyllisyyttä, että olin syönyt niin paljon. Seuraavana aamuna otin vähemmän.

Ensimmäisiä muistikuviani kehovihasta.

Olen muistellut yhdeksänvuotiasta minua viime aikoina, etenkin silloin, kun joku kutsuu kehopositiivisuutta vaaralliseksi suuntaukseksi, joka tekee ylipainosta muoti-ilmiön. Ne, jotka sanovat noin, unohtavat, että pohjimmiltaan kehopositiivisuudella ei ole painon kanssa mitään tekemistä, vaan kehovihan, joka ei katso ikää, sukupuolta, ulkonäköä tai painoa. Kehovihan, joka kumpuaa syvältä, usein jo lapsuudesta.

Kehoviha voi alkaa äidin pussikeittodieeteistä, koulukiusaamisesta, myrkyllisestä parisuhteesta, joskus vain ystävän puolihuolimattomasta naljailusta, joka jää kiertämään kehää mielessä ja syvenee pakkomielteeksi. Pahimmillaan se rajoittaa elämää, ahdistaa, saa epäilemään omaa arvoa.

En mitenkään olisi yhdeksänvuotiaana voinut keksiä päästäni, että kehoni näyttää väärältä. Olin napannut ihanteet muualta, sillä osasinhan jo tarkasti arvottaa: pieni maha hyvä, iso maha huono. Osasin vertailla itseäni ohikulkijoihin ja vaatekatalogien tyttöihin. Sen ajan vastineet Instagramille.

Joku voisi sanoa, että mikä minä olen normaalipainoisena puhumaan kehopositiivisuudesta. Tuo kommentti unohtaa sen, että minkä kokoinen tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi.

Yli puolet miehistä ja naisista on tai on ollut kehoonsa tyytymättömiä. Eikä tätä joukkoa yhdistä kehomme muoto tai koko vaan se, että kohtelemme tai olemme joskus kohdelleet sitä julmasti, inhonneet ja kurittaneet. Yhdellä se on johtanut sairaalloiseen laihuuteen, toisella pakonomaiseen ahmimiseen ja ylipainoon, kolmannella se ei näy päällepäin mitenkään. Kolmansia on suurin osa.

Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun joka kerta peilin ohittaessaan on pakko puristaa olematonta kylkimakkaraa ja tarkistaa, ettei se ole kasvanut eilisestä. Tiedän miltä tuntuu tuijottaa kehoaan niin kriittisesti, että alkaa nähdä jokaisen millin virheenä, tynkäjalat perunanenä, eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kadottaa täysin yhteyden omiin tarpeisiinsa, ajaa kroppansa äärirajoille, nälkiinnyttää sen syömällä pelkkiä lihakeittoja ja sokerittomia proteiinipatukoita, kurittaa ylipitkillä salitreeneillä joiden jälkeen niveliäkin särkee. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Kun ei enää muista, millaista on puhua itselleen ystävällisesti.

Tiedän millaista on olla pohjalla: kun on niin uupunut vihaamaan, ettei enää jaksa, mutta toisaalta ei osaa rakastaakaan, koska on unohtanut.

Tiedän kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla, kuinka raskasta on käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan, kun on koko ikänsä uskonut niihin kuin omiin vanhempiinsa. Kuinka turhauttavan työlästä ja mekaanista on opetella aikuisena lempeys, joka jollekin tulee jo lapsena luonnostaan.

Onneksi tiedän myös, miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoinkin olevansa riittävä, kun ei tarvitse lihottaa ei laihduttaa. Miltä tuntuu ensimmäinen päivä, kun huoletta kulkee peilin ohi ja jopa vilkaisee siihen ahdistumatta.

Tiedän, että se on jatkuvaa opettelua, johon tarvitsee vieläkin tukea; halauksia, ystäviä, pitkiä aamiaisia, joogahengityksiä, karkkipäiviä ja rakastavaa puolisoa.

Kun on kerran kulkenut syvästä vihasta johonkin, jota voi jo varovasti alkaa kutsua rakkaudeksi, ei enää ikinä tahdo kuunnella kurittavia viestejä. Haluaa pikemminkin tulla itse näkyville kertomaan, että särkyneen peilikuvan voi korjata; että sinulla on täysi oikeus ja mahdollisuus rakastaa ja kohdella kehoasi hyvin.

Tekee mieli kaapata yhdeksänvuotias tyttö syliin ja sanoa: Ei sinun iässäsi vielä kuulu huolia tuollaisesta. Eikä muuten missään muussakaan iässä.

Advertisement

Ne eivät koskaan olleet omia unelmiani

Minä ajattelin pitkään, että tahdon omakotitalon: kahteen kerrokseen kantautuvan puun tuoksun, sukkien alla narisevat portaat ja lasilyhtyjä leveillä ikkunalaudoilla.

Hiljattain olen tajunnut, ettei se koskaan ollut oma unelmani.

Vanhemmillani on ollut omakotitalo koko sen ajan, kun olen ollut olemassa. Lapsena juoksentelin Pirkkalassa pienen pellon kokoisella takapihalla, tai sellaisena sen muistan, ja houkuttelin naapurin kissaa pihapuusta. Kun olin viisikesäinen, muutimme Tampereen puolelle. Piha pieneni puoleen, mutta oli yhä reilun kokoinen, ja koulu oli kävelyn päässä.

Totta kai minunkin piti aikuisena alkaa tavoitella samanlaista.

Mutta minä pidän kahdesta huoneestani. Pidän myös postimerkin kokoisesta takapihastani, mutta ilmankin pärjäisi, sillä en jaksa leikata nurmikkoa. En laiskuuttani, vaan siksi, että nurmikko ei koskaan ollut oma unelmani.

Nyt etsin uutta kotia Helsingistä, mielellään pysyvää. Yritän keksiä, mitä tahdon oikeasti: vartin bussimatkan ja supermarkettiin päin katsovan lasitetun parvekkeen; jugend-talon kiillotetut lankkulattiat ja kakluunin; kaksi huonetta hissittömän talon neljännestä kerroksesta ja takapihalta alkavan metsän. Mitä pidempään pähkäilen, sitä vaikeampaa on päättää.

Oikeasti päätöksellä ei ole kamalan paljon merkitystä. Loppuviimein koti on ihan muista asioista kiinni.

Oli aika, jona en ollut kotonani missään, sillä olin vieras omassa kehossani. Noina aikoina ahdistuin kotisohvalla lempisarjan ääressä siitä, että pitäisi olla juoksulenkillä. Lontoon-matkalla kävelin pitkin Notting Hillin kuvankauniita katuja, mutta päähäni mahtui vain ahdistus patongin majoneesitäytteen kaloreista. Sunnuntaiaterialla vanhempieni luona ahdistuin siitä, mitä tulevaisuudestani tulee, enkä ollenkaan huomannut kissan pehmeää valkoista turkkia kämmeneni alla enkä isän hymyä.

Joka päivä, joka hetki, halusin olla missä tahansa muualla. Silloin en tiennyt, että paikanvaihdos ei olisi ratkaissut mitään. Ei lankkulattia, ei takapihalta alkava metsä.

Helsingissä asumme nyt väliaikaisesti yksiössä, minä, mies ja kissat. Asunnossa, jonka ikkunat katsovat vastapäisen talon seinään. Aina välillä totean ääneen, että tämä on meille liian pieni. Mies katsoo minua välillä kysyvästi, mehän olemme molemmat ihan tyytyväisiä. Pysähdyn ja tajuan: niin olemme.

Edes kaksi huonetta ja postimerkin kokoinen takapiha eivät tainneet olla omia unelmiani.

Kannoin tänään junassa itseni ja kissani viikonlopuksi Tampereelle ja tunsin liikkuvani kodista kotiin – ja se oli ihana tunne. Ensin luulin sen johtuvan siitä, että olen viettänyt kummassakin kaupungissa jo riittävästi aikaa – ehtinyt kotiutua.

Pohjimmiltaan kyse taisi olla siitä, että en ole enää vieras itselleni.

Minä olen kotona, sillä en tahtoisi olla missään muualla.

 

Flirttailetko sairauden vai terveyden kanssa?

 

Se saapui elämääni pienen pienenä kuiskauksena.

Mitä jos pudottaisit painoa? Ihan vähän vielä?

Olin yläasteella, kun aloimme flirttailla. Äänestä tuli oma salaisuuteni. Olin varovainen, en heittäytynyt kokonaan vietäväksi. Varoin täyttämästä ruokalassa lautastani ääriin asti mutta toisaalta jättämästä niin suuria koloja, että kukaan huomaisi mitään epäilyttävää. Sano, että pidät huolta linjoistasi, ääni neuvoi, kun kieltäydyin kakkupalasta. Se oli riittävän salonkikelpoista, jopa 13-vuotiaalle, kukaan ei epäillyt mitään, en edes minä itse.

Kului päiviä, viikkoja, yhtäkkiä vuosi ja toinen. Ääni kuiskutti korvaani päivittäin, mutta pysyi aisoissa.

Lukiossa aloin seurustella ja aikuistua. Opiskelu oli yhtäkkiä vaativampaa. Jännitti, saanko ystäviä. Se oli ihanaa ja kutkuttavaa, mutta pelottavaa aikaa. Silloin ääni kuiskasi korvaani vaativammin. Ja minä kuuntelin tarkemmin, ryhdyin toimiin. Pienensin annoksia, lopulta jätin kokonaan syömättä, suunnittelin salitreenejä joissa oli kolmekymmentä liikettä. Ääni kehui minua jokaisesta kilosta, jonka pudotin.

Ääni voimistui, se alkoi pitää minua kädestä ja käydä röyhkeäksi. Muut alkoivat arvuutella, mitä salailen. Mutta ääni ei suostunut enää vetäytymään, sen kanssa ei voinut enää neuvotella. Se tunkeutui uniini, askeleeni kävi apeaksi. Silmieni alle ilmestyi raskaat tummat renkaat.

Lopulta löysin itseni pienestä lukitusta huoneesta. Yritin ovea auki, turhaan. Siinä hetkessä minulle valkeni, että olin koko ajan tanssinut äänen sanelemaa tahtia, en omaani. Olin päästänyt flirtin liian pitkälle, olin sulkenut silmäni seurauksilta. Olin täyttänyt elämäni valkoisilla valheilla jotka olivat nyt jo mustuneet.

Ei ole yhtä hetkeä, jolloin sairaus muuttuu terveydeksi tai päinvastoin. Sekä sairastuminen että toipuminen ovat noiden kahden äänen jatkuvaa kädenvääntöä. Se ääni, jota alkaa ruokkia, vahvistuu. Viaton flirtti kasvaa vakavaksi, pahimmillaan kuolemanvakavaksi.

En pitkään aikaan pystynyt lopettamaan äänen kuuntelemista, eikä ihmekään, olihan se tuttu ja turvallinen kumppani, jonka vierellä olin herännyt ja nukahtanut jo vuosia. Mutta en lopulta enää pystynyt kuuntelemaankaan, olin umpikujassa. Tiesin kuitenkin, että voisin aina toimia ääntä vastaan. Aloin syödä vaikkei tehnyt mieli, liikkua vähemmän ja lempeämmin vaikka ääni kiroili ja uhkaili taustalla.

Sain riuhtaistua oven auki, mutta sen takana näin vain syvää sumua ja hahmoja ilman ääriviivoja. Kuljin kuitenkin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Kuukausi kuukaudelta se kuului vähä vähältä voimakkaampana, lähempää. Toisenlainen ääni.

Sinä ansaitset olla terve ja kohdella itseäsi lempeästi.

Se oli uudenlainen, itsenäinen, voimaannuttava ääni, ihana mutta pelottava. Se ei tarjonnut yhtäkään valmista sapluunaa siihen, miten minun pitäisi elää ja syödä, paljonko painaa ja miten puhua. Sen kuunteleminen vaati uskallusta, heittäytymistä, niin paljon että väsyneenä kavahdin taaksepäin ja halusin taas takaisin suljettuun huoneeseen, josta olin lähtenyt. Mutta tiesin, etten voisi palatakaan.

Sairauden väsyttämän korvissa terveyden ääni ei välttämättä kuulosta voimaannuttavalta, vaan kaukaiselta ja epätodelliselta kuin kangastus. On kohtuutonta soimata itseään siitä, jos ei jaksa kuunnella. Oikea aika tulee kyllä. Kunhan antaa itselleen ensin luvan olla vain, kerätä voimia, kun sekalaiset äänet huutelevat vielä päässä yhtenä mykkyränä. Ei tarvitse pyristellä väkipakolla irti, kun voimat ovat muutenkin lopussa. Sen aika tulee kyllä.

Sairausääni on taitava. Se osaa vietellä sana kerrallaan ja nostaa äänenvoimakkuutta vaivihkaa. Se esittää tuttua ja turvallista, mutta sen pinta on vain kulissia ja sisus mustaa. Aina vieläkin se kuiskaa jotain korvaani, mutta kun en tanssi sen pillin mukaan, se muuttuu haamuksi.

Voin nyt sanoa sille: En tarvitse sinua enää. Minulla on nyt vierelläni toinen, joka ei sanele ehtoja, terveyden ääni. Sen kuunteleminen kannattaa niinäkin hetkinä kun tuntuu, että voimat eivät riitä, että tekisi mieli palata vanhaan.

Se on ääni, jossa ei ole kulisseja ollenkaan. Se on elämä itse, sinä itse, aidoimmillasi.

Peili opettaa olemaan minä

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Tutkimus: elämä lisää kuolemanriskiä!

 

Onko sinulla sokerinaama?

Sateinen aamu sarastaa raikkaana. Kahvikupillinen höyryää, pala minttusuklaata odottaa ottajaansa. Avaan koneen hyvillä mielin, kunnes se lävähtää ruudulle, päivän ensimmäinen otsikko.

Artikkeli kertoo, kuinka liika sokerin syöminen näkyy kasvoissa silmäpusseina, harmautena, aknena. Sokerinaamana. Ja tietenkin sivutaan sitä, kuinka myrkyllistä liikasokeri on, kuinka se vanhentaa ennenaikaisesti.

Loppukupillista en enää hörpi hyvillä mielin, minttusuklaan täyteläisestä mausta menee hohto.

Tällainen terveysuutisointi on samanlaista kuin itsesättiminen, jota harrastetaan peilin edessä huonona kroppapäivänä. Pitsanaama! Sokerinaama!

Kumpikin on yhtä rumaa ja halventavaa.

Esimerkki on vielä aika viaton, mutta entä niin monet muut vastaavat tapaukset viimeisimmältä vuodelta? Maito murhaa! Istuminen tappaa!

Vaikka tiedän, ettei noista viesteistä pitäisi välittää, syke nousee joka kerta hiukan. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt valtaan, joka pelotteluotsikoilla on. Olen kyllästynyt reagoimaan juuri sillä tavalla, joka otsikoihin on sisäänkirjoitettu.

Länsimaisessa elämäntavassamme on paljon pielessä, mutta säikyttely ei sitä ratkaise. Se oikoo mutkat liian suoriksi ja tekee hallaa psyykkisesti. Sitä voisi verrata sähköaitaan, joka antaa karjalle tappavan sähköiskun. Aita ehkä estää karjan karkaamisen, mutta pelko stressaa niin, että hyvästä elämästä tulee miltei mahdotonta.

Vaikkei sokerinaama tai murhamaito veisi yöunia, pelottelun takana on salakavalampi viesti: sinun pitäisi olla tyytymätön nykyiseen ja haluta olla jossain muualla. Paikassa, jossa kaikki riskit ovat hallinnassa, kuvitellut ja todelliset. Paikassa, jossa kuolemaa ja sairauksia ei tarvitse ajatella.

Siinä on iso ongelma: tuollaista paikkaa ei ole olemassa. Moni tietää sen sisimmässään, mutta pyrkii silti kohti. Voiko lopputuloksena olla muuta kuin tyytymättömyyttä, täyttämättömiä unelmia?

Eikö pelko väkisinkin vie huomiota pois siitä ainoasta hetkestä, joka meille on annettu – nykyhetkestä?

Tässä ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten varoiteltiin, kuinka kapitalismi kaapii ylittämättömän kuilun todellisen minän ja ihanneminän välille ja saa ihmiset tuntemaan itsensä jatkuvasti tyytymättömiksi: ei ole ostajaa ilman asiakasta, joka tahtoo parannella itseään tai elämäänsä.

On helppo neuvoa, ettei viesteistä tarvitse välittää. Mutta vastakarvaan uiminen vaatii paljon, varsinkin herkältä tai ihmiseltä, jolle terveyden kontrollointi on keino hallita paljon perinpohjaisempia, hankalia tunteita. Eli siis aika monille meistä.

Jos tyytymättömyys on arkipäivää ohjaava logiikka, katseen kääntäminen pois ei hävitä sitä mihinkään, lakaisee sen vain maton alle. Tarvitsisi astua sivulle, paikkaan, jossa tuota logiikka ei ole olemassa. Mutta sellaista ei meidän elämänpiirissämme ole.

Siksi on opittava luovimaan pelotteluviestien seassa. On opittava tuntemaan olonsa täydeksi ja tyyneksi maailmassa, joka väittää, että olet vaillinainen, että maailmassa on koko ajan jotain pielessä. Pitää unohtaa moni opittu malli ja kouluttaa aivonsa uudestaan. Se on vaativaa ja toisinaan väsyttävää.

Mutta onneksi se on mahdollista.

Elämä muuttuu niin paljon paremmaksi, kun alkaa uida vastakarvaan. Voi edetä vähän kerrallaan. Voi hiljalleen alkaa sukeltaa kohuotsikoiden taustojen taakse. Kuka puhuu, ketä varten uutisoidaan? Onko puhe tasapuolista, onko väite uskottava. Tämä artikkeli on hyvä opas siihen, miten kohuotsikoita kannattaa lukea. Hyvä esimerkki mutkien oikomisesta taas on tämä selvitys siitä, miksi maito ei oikeasti tapa.

Kun kahvi on jäähtynyt, suklaa syöty ja syke tasaantunut, voi vähältä alkaa etsiä omaa totuuttaan. Minulle tuo totuus tiivistyy yhteen buddhalaismunkki Ajahn Brahmin lauseeseen, jota olen lainannut ennenkin, mutta lainaan vielä uudestaan:

”Rentoudu, kaikki on hallinnassa… se on maailman suurin vale! Minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”

Tavallaan maailma on aika kamala paikka, sattumanvarainen ja usein kohtuuton. Minä uskon, että juuri se, kuinka tuon totuuden kanssa osaa elää, ratkaisee eniten. Vaikka siivoaisimme sokerinaamamme kuntoon, lopettaisimme maidonjuonnin seinään ja välttelisimme istumista kuin ruttoa, emme pystyisi ennustamaan elämän kulkua. Ehkä pienentämään yksittäisiä riskejä hiukan, mutta emme vedenpitävästi vaikuttamaan kokonaiskuvaan. Se on samaan aikaan elämän kauheus ja kauneus.

Tärkein päätös on se, pystyttääkö ympärilleen sähköaidat vai kaataako ne yksi kerrallaan. Aitojen purkamisen hintana on, että sekä toivotut että ei-toivotut tulijat pääsevät sisään, mutta toinen puoli painaa minulle aika lailla enemmän.

Se toinen puoli on vapaus.

 

Uskallatko muistaa?

”Minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan syömishäiriöstä ei voi parantua. Sairaudesta jää ikuinen muistijälki.”

Se oli ollut siihen asti aivan tavallinen haastattelu. Psykiatri nojaili rennosti tuolissaan, punattu suu totisena viivana.

Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, mutta minun sisälläni velloi. Ei pelosta eikä surusta, vaan suuttumuksesta. Miten hän saattoi, mielen ammattilainen? Mitä jos hän töksäyttelee noin sairaille, toipuville, joille toivon valaminen on tärkeämpää kuin mikään?

Keskustelusta jäi niin häiritsevä muistijälki, etten pystynyt unohtamaan.

Myöhemmin samana kesänä päädyin haastattelemaan erästä huippututkijaa, neurotieteilijää, joka tutkii aivojen muovautumiskykyä. Jutun aihe oli toinen, mutta minun oli aivan pakko kysyä: Mitä mieltä olet siitä, että joidenkin mielestä mielenterveyshäiriöstä ei voi parantua?

Tutkija katsoi mietteliäänä ohitseni, nojautui eteenpäin ja vastasi valtavan kauniisti.

”Se on tavallaan totta. Sairaudesta jää muistijälki. Mutta se on voimavara. Muistijälki estää meitä tekemästä samaa virhettä kahdesti.”

Sanoihin tiivistyi niin paljon, että istuimme molemmat hetken vaitonaisina.

Monen muun tavoin minä olen pelännyt omaa painolastiani. Säikkynyt vanhoja ajatuksia ja käytösmalleja, haamuja vuosien takaa. Osoittanut niitä syyttävästi sormella: Kuinka kehtaatte tunkeutua! En tarvitse teitä enää. Minä olen muuttunut.

Entä jos kiepauttaisikin asetelman ympäri?

Olennaista ei ehkä olekaan se, uskaltaako unohtaa, vaan se, uskaltaako muistaa. Tulla sinuiksi oman menneisyytensä kanssa, kirjata taakan osaksi elämäntarinaansa.

Hyväksyä sen, että tarvitsee vanhoja haamuja sittenkin. Näyttämään, milloin omat rajat alkavat ylittyä. Kertomaan tarinoita, joista voi jakaa ja ammentaa. Ojentamaan työkaluja, joilla voi sanattomasti viestiä toiselle: Minä muistan, olen käynyt läpi saman. 

Muistuttamaan ajasta, jolloin olen ollut toisenlainen, mutten toinen.

Sinun kehosi ei ole työmaa

 

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Sanot itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Lopetan valkoisen viljan syönnin koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.

”Tehty kauttaaltaan virheistä”

Tämä blogi ei ole hiottu ja kiillotettu ohjekirja, vaan keskeneräinen, kuten kirjoittajansakin.

Kuka? Jenni, 25, vastavalmistunut toimittaja, onnellinen aviovaimo, kissanomistaja.

Haaveilen kirjan julkaisemisesta, maailmanympärimatkasta, joogaopettajan ja ravitsemustieteen opinnoista, yrttien kasvattamisesta omalla takapihalla.

Viihdyn lenkkipoluilla, joogamatolla, kuntosalilla, kuoron riveissä, laulutunnilla, kynä kädessä.

Viehätyn hyvinvoinnin ja terveyden kaikista olomuodoista, ihmismielestä, pitkistä kahdenkeskisistä keskusteluista.

Miksi kirjoitan? Kaksi syytä: syömishäiriö teini-iässä, burn out ja masennus parikymppisenä – ja niistä toipuminen. Jos noissa kokemuksissa voi nähdä jotain hyvää, niin sen, että voin jakaa matkan  varrella oivallettua. Ehkä auttaa jotakuta, joka käy läpi samaa. Tahdon jakaa hetkiä, jotka ovat sysänneet minua kohti omannäköistä elämää.

Mistä kirjoitan? Kontrollin purkamisesta, kehonkuvasta, kauneusihanteista, hyvän mielen liikunnasta, stressinhallinnasta, oman kehon kuuntelemisesta, (erityis)herkkyydestä, perheestä ja ystävistä, kiitollisuudesta.

Mistä en kirjoita? Mittanauhoista, kalorien laskemisesta ja bikinikunnosta. En sanaakaan siitä, mitä pitää tehdä, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi.

Miksi Suunnitteluvirhe? Nimi kuvaa ensinnäkin sitä, miten itse aiemmin suhtauduin omiin valuvikoihini: säälimättä ja ankarasti. Ja toisaalta sitä, kuinka elämä ei lopulta mennyt viisivuotissuunnitelman mukaan eikä sen ollut tarkoituskaan. Yllättävät hetket ja liikkuvat osat tekevät sinusta ja minusta ainutkertaisen.

Tämä blogi etsii vastauksia kysymykseen siitä, miten kelvata raakaversiona omasta itsestään, kaikkien lukujen, projektien ja tulostavoitteiden alla.

Tämä blogi on irti päästämisen opettelua – ylistys suunnitteluvirheille.

Hyppää kyytiin!

–Jenni