Onko sinulla sokerinaama?
Sateinen aamu sarastaa raikkaana. Kahvikupillinen höyryää, pala minttusuklaata odottaa ottajaansa. Avaan koneen hyvillä mielin, kunnes se lävähtää ruudulle, päivän ensimmäinen otsikko.
Artikkeli kertoo, kuinka liika sokerin syöminen näkyy kasvoissa silmäpusseina, harmautena, aknena. Sokerinaamana. Ja tietenkin sivutaan sitä, kuinka myrkyllistä liikasokeri on, kuinka se vanhentaa ennenaikaisesti.
Loppukupillista en enää hörpi hyvillä mielin, minttusuklaan täyteläisestä mausta menee hohto.
Tällainen terveysuutisointi on samanlaista kuin itsesättiminen, jota harrastetaan peilin edessä huonona kroppapäivänä. Pitsanaama! Sokerinaama!
Kumpikin on yhtä rumaa ja halventavaa.
Esimerkki on vielä aika viaton, mutta entä niin monet muut vastaavat tapaukset viimeisimmältä vuodelta? Maito murhaa! Istuminen tappaa!
Vaikka tiedän, ettei noista viesteistä pitäisi välittää, syke nousee joka kerta hiukan. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt valtaan, joka pelotteluotsikoilla on. Olen kyllästynyt reagoimaan juuri sillä tavalla, joka otsikoihin on sisäänkirjoitettu.
Länsimaisessa elämäntavassamme on paljon pielessä, mutta säikyttely ei sitä ratkaise. Se oikoo mutkat liian suoriksi ja tekee hallaa psyykkisesti. Sitä voisi verrata sähköaitaan, joka antaa karjalle tappavan sähköiskun. Aita ehkä estää karjan karkaamisen, mutta pelko stressaa niin, että hyvästä elämästä tulee miltei mahdotonta.
Vaikkei sokerinaama tai murhamaito veisi yöunia, pelottelun takana on salakavalampi viesti: sinun pitäisi olla tyytymätön nykyiseen ja haluta olla jossain muualla. Paikassa, jossa kaikki riskit ovat hallinnassa, kuvitellut ja todelliset. Paikassa, jossa kuolemaa ja sairauksia ei tarvitse ajatella.
Siinä on iso ongelma: tuollaista paikkaa ei ole olemassa. Moni tietää sen sisimmässään, mutta pyrkii silti kohti. Voiko lopputuloksena olla muuta kuin tyytymättömyyttä, täyttämättömiä unelmia?
Eikö pelko väkisinkin vie huomiota pois siitä ainoasta hetkestä, joka meille on annettu – nykyhetkestä?
Tässä ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten varoiteltiin, kuinka kapitalismi kaapii ylittämättömän kuilun todellisen minän ja ihanneminän välille ja saa ihmiset tuntemaan itsensä jatkuvasti tyytymättömiksi: ei ole ostajaa ilman asiakasta, joka tahtoo parannella itseään tai elämäänsä.
On helppo neuvoa, ettei viesteistä tarvitse välittää. Mutta vastakarvaan uiminen vaatii paljon, varsinkin herkältä tai ihmiseltä, jolle terveyden kontrollointi on keino hallita paljon perinpohjaisempia, hankalia tunteita. Eli siis aika monille meistä.
Jos tyytymättömyys on arkipäivää ohjaava logiikka, katseen kääntäminen pois ei hävitä sitä mihinkään, lakaisee sen vain maton alle. Tarvitsisi astua sivulle, paikkaan, jossa tuota logiikka ei ole olemassa. Mutta sellaista ei meidän elämänpiirissämme ole.
Siksi on opittava luovimaan pelotteluviestien seassa. On opittava tuntemaan olonsa täydeksi ja tyyneksi maailmassa, joka väittää, että olet vaillinainen, että maailmassa on koko ajan jotain pielessä. Pitää unohtaa moni opittu malli ja kouluttaa aivonsa uudestaan. Se on vaativaa ja toisinaan väsyttävää.
Mutta onneksi se on mahdollista.
Elämä muuttuu niin paljon paremmaksi, kun alkaa uida vastakarvaan. Voi edetä vähän kerrallaan. Voi hiljalleen alkaa sukeltaa kohuotsikoiden taustojen taakse. Kuka puhuu, ketä varten uutisoidaan? Onko puhe tasapuolista, onko väite uskottava. Tämä artikkeli on hyvä opas siihen, miten kohuotsikoita kannattaa lukea. Hyvä esimerkki mutkien oikomisesta taas on tämä selvitys siitä, miksi maito ei oikeasti tapa.
Kun kahvi on jäähtynyt, suklaa syöty ja syke tasaantunut, voi vähältä alkaa etsiä omaa totuuttaan. Minulle tuo totuus tiivistyy yhteen buddhalaismunkki Ajahn Brahmin lauseeseen, jota olen lainannut ennenkin, mutta lainaan vielä uudestaan:
”Rentoudu, kaikki on hallinnassa… se on maailman suurin vale! Minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”
Tavallaan maailma on aika kamala paikka, sattumanvarainen ja usein kohtuuton. Minä uskon, että juuri se, kuinka tuon totuuden kanssa osaa elää, ratkaisee eniten. Vaikka siivoaisimme sokerinaamamme kuntoon, lopettaisimme maidonjuonnin seinään ja välttelisimme istumista kuin ruttoa, emme pystyisi ennustamaan elämän kulkua. Ehkä pienentämään yksittäisiä riskejä hiukan, mutta emme vedenpitävästi vaikuttamaan kokonaiskuvaan. Se on samaan aikaan elämän kauheus ja kauneus.
Tärkein päätös on se, pystyttääkö ympärilleen sähköaidat vai kaataako ne yksi kerrallaan. Aitojen purkamisen hintana on, että sekä toivotut että ei-toivotut tulijat pääsevät sisään, mutta toinen puoli painaa minulle aika lailla enemmän.
Se toinen puoli on vapaus.
suunnitteluvirhe 