Seiskaluokka, aikainen kasin aamu. Istun vessassa kevyttoppatakki päällä, nahkalaukku jaloissani. Tuijotan rannekelloa. Hiljaisuus, viisarin tikutus.
Tämä on aamurutiinini. Jos olen etuajassa ennen ensimmäistä tuntia eikä kukaan ”turvaihminen” eli kaverini ole vielä tullut, en uskalla istua muiden joukkoon juttelemaan. Menen vessaan. Joskus istun siellä puoli tuntia. Niin kauan, kunnes tunti alkaa. Samoin teen joka välitunti, jos turvaihmiseni ovat poissa koulusta.
Pohdin pitkään, voinko kirjoittaa koulukiusaamisesta. Koskeehan se väkisinkin todellisia ihmisiä. Lopulta päätin, että voin. Koska kaikki on tapahtunut oikeasti, ja olen kärsinyt oikeista seurauksista. Ja koska niin kärsivät liian monet muutkin juuri nyt. Kerron menemättä kovin paljoa yksityiskohtiin.
Olen kuullut sata kertaa pahempiakin kiusaamiskokemuksia, minun ovat vielä lieviä. Kutsun niitä mieluummin syrjimiseksi. Takana ei ollut koskaan porukka, vaan yksittäiset ihmiset.
On helppoa kuitata syrjiminen lauseilla ”lapset ovat lapsia” ja ”eivät ne ymmärtäneet, mitä tekivät”. Mutta se on vähättelyä. Kun saa kriittisessä iässä tuntea, ettei sovi joukkoon, koska on vääränlainen, se jättää väkisin jäljet.
Oleellista on se, miten itse reagoin, herkkänä, vähän heikolla suojanahalla varustettuna. Enkä siksi enää suostu vähättelemään.
Muistan hatarasti. Muistan, kuinka ala-asteella yksi luokkalaiseni levitti minusta keksimiään juoruja – joskus näin kun hän kuiskasi niitä toisen korvaan ja tämä mulkaisi minuun inhoten. Muistan, että en saanut viettää vapaasti aikaani kenen kanssa halusin, vaan sain joka kerta haukut, jos kutsuin jotakuta toista ystäväkseni.
Vanhempani ovat kertoneet, että ala-asteella tulin usein itkien kotiin. Sitä en muista.
En itsekään ollut viaton. Härnäsin, kiusasin, pälätin ja olin monen mielestä ärsyttävä. Mutta ulkopuolelle en koskaan jättänyt. Ainakaan tarkoituksella.
Joka päivä kouluun mennessäni tunsin olevani vääränlainen. Aina hiuksista vaatteisiini, musiikkimakuuni ja tapaan, jolla puhuin, tai siihen intohimoon, jolla suhtauduin kielioppiin ja ainekirjoitukseen.
Ala-asteen loppu tuntui kevyemmältä: aloimme lipua kohti esiteini-ikää, päässämme alkoi olla hiven järkeä. Pystyimme keskustelemaan, liikkumaan vapaammin.
Yläasteelle siirryin uuteen kouluun ja sain heti kavereita. Minusta tuli taas se, joka olen luonnostani: näsäviisas pälättäjä. Tunsin itseni hauskaksi, viehättäväksikin. Oloni oli painoton.
Kunnes luokkalaiseni päätti, että olen vääränlainen, ja jätti minut ulos kaikesta. Haukkui avoimesti, naljaili. Annoin hänen luntata minulta kokeissa, koska pelkäsin liikaa sanoa vastaan. Kerran sovimme kaksistaan, että lähdemme porukassa syömään kello yksitoista. Hän ei odottanut.
Joku olisi ehkä nauranut kohtauksen lapsellisuudelle, mutta minä imaisin sen todisteeksi siitä, että olin viallinen.
Sen jälkeen aloin istua vessassa, kunnes tunti alkoi.
Suoritin koulua tunnollisesti. Myös ruokailusta tuli minulle rituaali, jonka tunsin hallitsevani täydellisesti. Sulkeuduin kuoreeni, en puhunut muille. Vaikutin ulospäin varmaankin vihaiselta. Se teki minusta vaikeasti lähestyttävän.
Ajattelin: Miksi minun pitää olla tällainen ujo umpio, kun en ole sellainen oikeasti?
Lukiossa kukaan ei syrjinyt, mutta oloni ei enää ollut painoton. Aikuisuuden kynnyksellä temperamenttini oli sorvautunut hiukan ujommaksi, introvertimmaksi kuin lapsuudessa.
Olin oppinut olemaan varuillani seurassa. Tunsin olevani vääränlainen, hiljainen tuppisuu, tyhmä ja tylsä. Vetäydyin itse syrjään ja vaikutin ehkä koppavalta, vaikka sisälläni paloi ihan päinvastainen liekki. Tunneilla uskalsin viitata harvoin. Pelko siitä, että sanon jotain tyhmää, vääränlaista, oli niin suuri.
Ajattelin: minä en voi koskaan saada yhtäkään ystävää.
Vielä yliopiston alussa ujostelin kaikkein puheliaimpia ja rohkeimpia, mutta huomasin löytäväni monia, joihin pystyin samastumaan. Aikuisia, jotka alkoivat jo ymmärtää, miksi ovat sellaisia kuin ovat, ja siksi heidän kanssaan oli niin kiinnostavaa uppoa keskusteluihin.
Tunsin ensimmäistä kertaa, että saan olla ihan rauhassa ujo, kuunnella millaista musiikkia tahdon, tykätä intohimoisesti kielioppikursseista ja esseiden kirjoittamisesta.
Mutta luennoilla en uskaltanut viitata. Pelko siitä, että sanoisin jotain tyhmää, vääränlaista, eli vielä.
Kun aloitin sekakuorossa, en uskaltanut jäädä puolen tunnin kahvitauoille muiden kanssa juttelemaan, vaan menin aina vessaan tai häivyin kotiin.
Kaikki muuttui eräissä kuorotreeneissä, kun hain kuorosooloa. Koelaulu jännitti minua tuhottomasti. Siksi päätin lähteä muiden kanssa syömään. Pelotti sekin, mutta oli pakko saada puhua muille. Osaisinko jutella mitään, sanoisinko jotain tyhmää, vääränlaista?
En sanonut. Huomasin, että saan olla aivan rauhassa omanlaiseni. Sen jälkeen uskalsin kahvitauoille. Joskus olin hiljaa, jos siltä tuntui, eikä kukaan tuominnut.
Oloni oli painoton.
Ehkä noin vuosi sitten havahduin siihen, että minulla on ystäviä. Aitoja, ihania. Yläasteen minä oli väärässä.
Silti jokaisen taustalla väikkyy ihan pieni hylkäämisen pelko. Että jos en ole riittävän hauska, empaattinen, fiksu, he eivät enää haluakaan olla kanssani. Mutta vuosi vuodelta tuo pelko haipuu yhä kauemmas.
Kiusaaminen on vain pala isoa kokonaisuutta. Mutta kun oivalsin yhteyden, se tuntui mullistavalta: koska minut on hylätty kahdesti, pelkään, että minut hylätään yhä. Siksi saatan vaikuttaa vähän umpinaiselta, vaikeasti lähestyttävältä. Mutta kun huomaan, että toinen hyväksyy minut, rentoudun.
Enää en pidä ujouttani heikkoutena, sillä eihän se ole. Ujous on myös sitä, että osaa kuunnella ja olla empaattinen. Temperamenttini on minä: kaikki vuodet, kohtaamiset ja kerrokset yhdessä.
Nyt uskallan olla sellainen ujo, joka luonnostani olen. Sellainen, jonka sisällä palaa liekki.
suunnitteluvirhe 