Menetin ystäväni QAnonille ja ymmärsin, että suhtaudun salaliittoteoreetikoihin väärin

Jos jumala kerran on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?

Kysymys ei jättänyt minua lapsena rauhaan. Joskus se kiusaa minua vieläkin.

Pari kuukautta sitten tein pienen sosiaalisen kokeen ja aloin seurata Instagramissa vaikuttajia, jotka jakavat julkisesti koronakriittistä sisältöä. Yhden kohdalla todistin nopean ja hätkähdyttävän evoluution. Hän aloitti viattomista huolista ja mietti, uskaltaisiko ottaa rokotetta. Siitä hän siirtyi yhä kovempaan retoriikkaan: valtamediat valehtelevat, maskipakko on kommunismia, kohta tulee Great Reset ja meiltä kielletään yksityisomaisuus.

Näin suorana lähetyksenä, miten skeptikosta tuli salaliittoteoreetikko.

Sivusta seuraaminen kiehtoi ja teki kipeää, sillä se toi mieleeni ystäväni, jonka menetin vuosia sitten salaliitoille. En kerro hänestä yksityiskohtia, ainoastaan sen, että kaipaan häntä edelleen. Välissämme on muuri, jota en osaa ylittää. Sen toisella puolella on ajatuksia, joita en voi hyväksyä, sillä ne ovat epätosia ja vaarallisia. Voin ainoastaan yrittää ymmärtää.

Olen usein miettinyt, miksi hän halusi hylätä minut, meidät ja kaiken, mitä edustamme. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin?

Ehkä olisinkin. Emme nimittäin ole kovin hyviä kohtaamaan toisinajattelijoita.

Ensimmäiset törmäykset tapahtuvat siinä vaiheessa, kun toisinajattelija vielä häilyy kahden maailman välillä. Skeptisyys nousee, luotto valtamediaan ja virallisiin lähteisiin rakoilee. Vielä tässä vaiheessa skeptikon ajattelu on joustavampaa. Hän on valmis kuulemaan vaihtoehtoisia selityksiä, eikä hän ole vielä tiukasti osa uutta yhteisöä.

Tässä vaiheessa moni kaltaiseni tieteeseen luottava niputtaa ärhäkkäästi kaikki skeptikot samaan kastiin. Joidenkin mielestä ne, jotka luulevat rokotetta mikrosiruksi ovat yhtä käsittämättömiä kuin ne, jotka jakavat somekanavillaan listaa rokotteiden haittavaikutusilmoituksista.

Niputtaminen on melko hedelmätöntä, varsinkin sellaisen skeptikon silmin, joka on vasta täynnä kysymyksiä. Pelkään, että jos käännymme liian kärkkäästi pois niistä, joiden huolet poikkeavat omistamme ja leimaamme jokaisen epäilijän hörhöksi, he etääntyvät vain nopeammin.

Ylirationaalisesta maailmankuvastakin voi tulla kahle. Se voi saada halveksumaan intuitiota, vetovoiman lakia ja kaikkea vähänkin taikauskoon viittaavaa. Ylijärkevä saattaa takertua ajatukseen, että tiede pelastaa meidät kyllä, eikä enää näe oman ajattelunsa virheitä.

En väitä, että tiukka tiedeusko ja salaliittoteoriat ovat täysin rinnastettavissa. Salaliittojen puoli sokeutuu omiin vahvistusharhoihinsa, nojaa anekdootteihin ja kuulopuheisiin. Tiede korjaa kaiken aikaa itseään ja vaalii avoimuutta.

Asennetasolla kumpikin viitekehys voi kuitenkin muuttua ahtaaksi. Jos ripustaa identiteettinsä liian tiukasti mihinkään lokeroon, voi menettää harmaan sävyt. Voi alkaa puolivahingossa pitää vastapuolta vihollisena, tyhmänä ja halveksittavana.

Kun alkaa nähdä maailman kahden puolen taisteluna, hedelmällinen keskustelu ei enää onnistu kummaltakaan.

Kuvio toistuu politiikassakin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan populistinen, äärimielipiteille flirttaileva retoriikka on kärjistänyt puheita myös poliittisen kentän vastakkaisella puolella. Vaihtoehdot tuntuvat inhimillisiltä: jos en voi katkaista välejä, vastaan samalla mitalla. Mutta me emme ole poliittisia puolueita. Arkeamme ohjaavat ihmissuhteet, jotka ovat yksilöiden välisiä, eivät puoluekantojen. Siksi on myrkyllistä, jos alkaa nähdä toisen ihmisen pelkkänä aatteena.

Minäkin olen halveksinut, naureskellut ja taivastellut. Miksi kukaan tekisi mitään noin järjetöntä? Miten kukaan voi uskoa tuollaista?

Se ei auta.

Uskon, että järjen äänissä ja toisinajattelijoissa on enemmän yhteistä kuin uskommekaan. Kaikki me olemme alttiita vahvistusharhalle eli etsimään tietoa, joka tukee omaa maailmankuvaamme. Kaikki me inhoamme väärässä olemista ja haluamme löytää muita itsemme kaltaisia, viiteryhmän.

Ei kukaan tunteva ihminen ole täysin järkevä. Aika moni meistä koputtaa puuta tai pelkää perjantaina kolmantenatoista päivänä. Alitajunta ja unien viestit kiehtovat universaalisti. Moni sellainenkin, joka ei kuulu kirkkoon, miettii jumalsuhdettaan koko ikänsä. Uskoi yliluonnolliseen tai ei, niin historia osoittaa, että henkisyys ja hengellisyys on tiivis osa ihmisyhteisöjä. Kaikki me etsimme selityksiä selittämättömälle. Isoimmat eromme syntyvät siitä, miten voimakkaasti haluamme tuon puolen itsessämme kieltää.

Olemme myös keskimäärin huonoja sietämään epävarmuutta. Salaliitot ovat yksi monista tavoista paeta sitä tosiasiaa, että mitään ei voi hallita. Salaliitot tarjoavat yksinkertaisia, loogiselta näyttäviä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, joita yksikään ihmismieli ei pysty käsittämään.

Siinä vaiheessa, kun skeptikko alkaa kärkkäämmin torjua kavereitaan ja uskomuksilleen ristiriitaista tietoa, luulen, että hän kamppailee vielä vanhan ja uuden välillä. Ehkä jokin hänessä haluaa vielä ajatella, että hänen ei tarvitse hylätä entistä. Ristiriita purkautuu kärkevyytenä ja epäluulona. Vaatii vaivannäköä ylläpitää pitkälle maalailtuja rakennelmia suurista sumutuksista ja valita kahdesta maailmanselityksestä epäsuositumpi. Silloin pitää tietoisesti suunnata katse pois faktasta, jota tulvii joka puolelta.

Kun toisinajattelija on jo syvällä poterossaan, häntä ei enää voi kiskoa pois sanoilla. Kun olet etääntynyt riittävän kauaksi, koko olemuksesi edustaa hänelle propagandaa, sokeutta. Hänellä on jo toisella puolella ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan.

Salaliittoteorioissa ei ole kyse vain faktojen kieltämisestä, joten niitä ei voi korjata pelkällä faktantarkistuksella. Salaliitoissa on kyse kokonaisesta identiteetistä, maailmankuvasta ja ryhmästä. Johtajien, rokotteiden tai kasvomaskien vastustaminen ei johdu vain siitä, että maskin takaa on epämukavaa hengittää. Samanmielisten pönkittämänä kasvomaskista kasvaa paljon suurempi sorron symboli kaikelle sellaiselle, mitä toisinajattelija vertaisineen vihaa. Kuin vihollisvaltion vaakuna, jota vastaan on sodittava. Ne läheiset, joilla olisi vielä kauan sitten ollut valtaa herättää todellisuuteen, ovat jo poissa mielestä. Tuon tilan täyttävät nyt yhteiset harhaluulot.

Tiedän, että salaliittoteoreetikot pitävät tällaista puhetta jeesusteluna. Että asetun nyt kaikkien yläpuolelle ja esitän muita parempaa. Olen monesti yrittänyt pehmeää lähestymistapaa ja etsinyt yhteistä maaperää. Vastaukseksi olen saanut vain solvauksia ja perään hiljaisuutta.

Silti ajattelen, että meidän pitää yrittää pysyä maltillisina ja kohdata jokainen samalta korkeudelta. Vaikka toisinajattelijaan ei saisi enää kontaktia, meidän pitää muistuttaa itseämme siitä, mikä meitä kaiken alla yhdistää. Ei tarvitse hyväksyä eikä pitää kiinni. Vaaralliset ajatukset on tuomittava ääneen. Silti voi yrittää sisimmässään ymmärtää, millainen ihminen vihan ja epäluulon alla on.

Meidän on vaalittava viimeiseen asti totuutta ja ihmisyyttä. Meidän pitää tukea laatulähteitä, valistusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Sillä jos kukaan ei enää välitä totuudesta, mitä maailmastamme silloin tulee?

Samalla meidän on pohdittava, mikä maailmastamme tekee sellaisen, että sen vastustaminen houkuttelee. Miksi moni kokee niin syvää osattomuutta ja ulkopuolisuutta, että on valmis hylkäämään turvallisen? Tutun vastustaminen vie voimia. Jos keskitiellä olisi mukavaa, ei tulisi tarvetta lähteä äärilaitaan.

Oman kokemukseni pohjalta uskallan sen sanoa: en usko, että monikaan salaliittoteoreetikko on sisimmässään kovin onnellinen.

Luulen, että moni kamppailee öisin samojen kysymysten kanssa. Jos ihmiset haluavat hyvää, niin miksi maailma on niin täynnä pahaa? Jos maailmassa on mitään järkeä, miksi sitä on niin vaikea hahmottaa?

Syrjässä on kevyempi hengittää

syksynennaama

Miten voi olla joskus yksinäinen, vaikkei ole yksin? Vaikka on ystäviä, perhettä, parisuhde? Vaikka osallistuu keskusteluihin, nauraa, viestittelee, hyväksyy kaveripyyntöjä, kättelee, jakaa kuvia, kommentoi, näyttää ulospäin ihan samalta kuin muutkin?

Moni on ihmetellyt sitä, minä itsekin.

Kyllä se on mahdollista, sillä se ei ole pelkkää yksinäisyyttä. Se on kaiken läpäisevä tunne siitä, ettei ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. On mukana, mutta kuitenkin millin verran ulkopuolella. Tunne, joka on jatkunut aivan lapsuudesta, ehkä jo päiväkodista mutta viimeistään koulusta, eikä ehkä koskaan täysin katoa.

Mutta ei sen tarvitsekaan.

Se tuntuu siltä, että on jatkuvasti hiukan väärässä paikassa, nauraa eri kohdassa kuin muut, on aina aavistuksen kömpelö eleissään ja sanoissaan, ei seuraa niitä sarjoja joita pitäisi, on aina joko myöhässä tai ajoissa mutta ei koskaan tasan. Ettei koskaan ole yhtä itsenäinen tai rohkea tai hauska kuin muut.

Toisinaan se tuntuu siltä, että sanoo jotain, mitä ei siinä kohdassa olisi kuulunut, rikkoo keskustelun soljuvuuden, kääntää huomion vahingossa itseensä. Ja mitä enemmän omaa ajoitustaan analysoi, sitä syrjempään tuntee muista ajautuvansa.

Tekee mieli väistellä isoja tiloja ja ihmismassoja, joita ei pysty sulkemaan kerralla oman näkökenttänsä sisään ja käsittämään. Sillä tuntuu aina siltä kuin huone ei olisi täynnä ihmisiä vain energiakenttiä, toiset hylkiviä toiset puoleensavetäviä, ja itse on yksikkö joka poukkoilee kömpelösti seassa, ei huomiota herättävän erilainen, mutta kuitenkin niin eri paria, ettei solahda ja kiinnity luontevasti mihinkään. Joukossa, mutta välissä.

Joku saattaa tulla kysymään, viihdynkö, tai mitä kuuluu, tai mistä tulen, ja minä vastaan hymyillen ja asiaankuuluvasti, mutta tarkkaavaisena, etten vaikuta kummalliselta tai tahdittomalta, ajatukseni ehkä jo siinä, miten hoidan poistumisen kun sen aika tulee, mihin liikun seuraavaksi, entä jos en kiinnity luontevasti mihinkään, jos koko loppuilta onkin tällaista? Väsyneenä annan itselleni luvan olla hyppäämättä mukaan kelaan ja kuuntelen mieluummin. Annan itselleni hengähdystauon.

Joskus se saa miettimään, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

En muista, milloin kaikki alkoi vähitellen muuttua helpommaksi. Ehkä silloin, kun julkaisin ensimmäisen tekstin introverttiudesta? Ehkä se oli yksi sysäys.

Mutta paljon suurempi mullistus oli se, kun tapasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka näytti tarkkailevan kaikkea ympärillään ja samalla vielä itseäänkin, istui seinän luona, joukossa mutta kuitenkin välissä. Ja kun juttelin hänelle, näin hänen silmissään omani ja ymmärsin: ei siinä ole mitään väärää, että katsoo hiukan syrjästä. Emme me kaikki voi olla keskellä – muuten siellä tulisi ahdasta.

Aavistuksen sivussa on sitä paitsi paljon kevyempi hengittää ja kiinnostavampaa tarkkailla.

Kun lakkasin pyrkimästä pois ulkopuolisuuden tunteesta, annoin sen vain olla, harteiltani haihtui kilo.

Yhtäkkiä huomasin, etten enää olekaan syrjässä. Sillä on muitakin, jotka katsovat maailmaa vähän sivusta, aina myöhässä tai ajoissa, tarkkailevat herkeämättä, uupuvatkin. Pohtivat, tulisiko elämä aina olemaan tällaista, eriparisuutta ja kaipuuta.

Ei se ole, kun löytää toisen samanlaisen, ja samalla itsensä.

Olemisen sietämätön keskeneräisyys

mökkiranta

Puhun teksteissäni yleensä menneessä muodossa, mutta nyt haluan vaihtaa hetkeksi nykymuotoon. Tuntuu, että tarvitsen sitä.

Viime päivinä minun on tarvinnut pakottaa itseni blogin äärelle. Olen avannut tekstipohjan kerta toisensa jälkeen, mutta pää on ollut tyhjä ajatuksista. Tuntuu teennäiseltä kirjoittaa silloin, kun ei ole tärkeää sanottavaa.

Mutta ei sanomisen puute ole ollut todellinen syy, vaan suorituspaineet. Olen ajatellut, että tällä hetkellä päässäni liikkuvat ajatukset eivät kelpaisi avattaviksi. Sitten esitin itselleni tiukan kysymyksen: miksi eivät?

Korostan joka välissä epätäydellisyyden hyväksymistä ja kirjoitan vaikeista ajoista, mutta menneessä muodossa, etäältä. Hyvän aika on nyt, huono selätettiin silloin joskus. Se on muka helpompaa. Ei tarvitse päästää muita ihmisiä iholle, saati sitten itseään.

Mutta eihän se ole todellisuutta.

Pari minulle hyvin tärkeää ihmistä voi juuri nyt huonosti. Pidän omaa lippua korkealla, mutta välillä on uupunut olo. Kun mikään sana tai teko ei tee toisen oloa paremmaksi, tuntuu riittämättömältä. Samalla ympärilläni on paljon muuta hälinää. Vaihdan työpaikkaa viikon päästä, asetun uudelle paikkakunnalle. Huomenna nukun ensimmäisen yöni uudessa asunnossa.

Olen innoissani, tuleva vuosi alkaa tuntua koko ajan paremmalta. Mutta samalla minun on vaikea hyväksyä kuplivan jännityksen kääntöpuolta, huolta ja epäröintiä. Järjellä tiedän, että se kuuluu samaan pakettiin. Olenhan itsekin sanonut, että usein juuri tärkeimmät asiat tekevät eniten kipeää, koska palo onnistua on niin kova.

Minun on yhä välillä vaikea hyväksyä vatvomista, väsymystä ja niiden käsikynkässä kulkevia ajatuksia. Olenko riittävän hyvä, mitä muut minusta ajattelevat, voinko luottaa tulevaan. Empiminen ärsyttää, kun on kulkenut pitkän tien tullakseen huolettomaksi.

Tahdon olla vilpitön, sillä elämä on nykymuodossa, pimeäkin.

Joka kerta kun sanon tämän ääneen tai kirjoitan auki, muistan, miten inhimillisiä tunteeni ovat. Jokainen meistä kamppailee tavalla tai toisella sen tiedon kanssa, ettei koskaan tule valmiiksi. Mitä vilpittömämmin tunnustan keskeneräisyyden ja yritän sen hyväksyä, sitä kevyempi oloni on.

Ehkei keskeneräisyyden hyväksymisessäkään tule koskaan valmiiksi. Se on aaltoliikettä. Joskus on vaivatonta soljua mukana, joskus tekee mieli harata neljällä raajalla vastaan. Kuten psykoterapeutti Maaret Kallio sanoo, pysyvää mielenrauhaa ei voi saavuttaa. Sen synninpäästön tahtoisin itselleni suoda.

On arvokasta keskittyä elämässä valoisiin puoliin, mutta en tahdo lipsahtaa teennäisen puolelle. Jos kirjoitan aina vain menneestä, en opi koskaan täysin hyväksymään sitä, että tänäänkin voi olla hankalaa.

Elämä kantaa. Tämä menee ohi. Olen vastuussa vain itsestäni. Eivät nuo mantrat aina kolahda. Juuri nyt ne tuntuvat vähän kaukaisilta. Järki tietää, tunteet epäröivät. Mutta se on ihan sallittua; ei joka hetki voi kulkea silmät luottamuksesta kirkkaina kuin kone. Olen sanonut tämän niin monta kertaa ennenkin, mutta nyt tahdon sanoa sen myös itselleni.

Elämä etenee juuri niin kuin sen kuuluukin, mutta aina ja joka hetki tuohon ajatukseen ei tarvitse uskoa. Silti voi kulkea eteenpäin. Häilyvänä ja keskeneräisenä, pienet huolirypyt otsalla.

Peili opettaa olemaan minä

sellanenikkuna

”Sinusta näkee ulospäin, että olet vapautunut. Blogin aloittamisen jälkeen, ja muutenkin.”

Istuin kahvilla hyvän ystävän kanssa. En ollut nähnyt häntä hetkeen. Kommentti tuli puun takaa. Olin mielissäni mutta häkeltynyt. Vapautunut, kuinka niin?

Tuonakin päivänä, välittömästi, kun näin ystäväni, kadehdin hänen paksuja kiiltäviä hiuksiaan (olisipa minullakin!) ja sydämellistä hymyään (sädehtisinpä minäkin noin!) ja samalla harmittelin, miksi en osaa olla tässä omana itsenäni, ilman, että tarvitsisi olla mitään muuta.

Mutta sitten aloin maistella hänen kommenttiaan. Huomasin nojailevani tuoliin kylki selkänojaa vasten, en yrittänytkään pitää hyvää ryhtiä. Valitsin ruokalistalta annoksen, jota teki ensimmäisenä mieli, ajattelematta ollenkaan, onko se järkevä valinta. Illalla vaihdoin juoksulenkin jäätelöön tuntematta pienintäkään kirpaisua.

Yhä useammin huomaan keskustelevani jonkun kanssa ruoasta, liikunnasta tai ajanhallinnasta ja salaa ajattelevani: Voi, löysää vähän vyötä! Ei tämä ole niin vakavaa. Vielä muutama vuosi sitten olin se, joka halusi ottaa mallia kaikkein tiukkapipoisimmasta.

Huomaan yhä useammin innostuvani omista ideoistani ja ajattelevani, että minä pystyn, jos vain tahdon.

Se oli vain myönnettävä. Jos nämä eivät ole harppauksia eteenpäin, niin mikä sitten on?

Mieli kyllä tarttuu tehokkaasti pahaan, pienikään takaisku ei varmasti jää huomaamatta. Sen sijaan pieni arkinen onni saapuu usein niin varkain, että sen hahmo lipeää käsistä, kun yrittää tarttua kiinni.

Menneiltä vuosilta mieleeni ovat painuneet parhaiten hetket, joina olen tuntenut olevani erityisen hukassa. Ehkä se onkin hyvä merkki. Perusonni on vaivihkaa alkanut muuttua niin arkiseksi, ettei sitä ole tarvinnut erikseen huomioida. Tyynessä virrassa yksittäinen huono hetki pistää silmään paljon kärkkäämmin.

Välillä huomaan jopa takertuvani tunteeseen siitä, että olen vaiheessa ja vähän hukassa. Kai se on suojamekanismi. Ei tarvitse tosissaan etsiä paikkaansa maailmassa, voi vain seilata ja kutsua kaikkea välivaiheeksi. Ei tarvitse ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja sen seurauksista.

Aivan huomaamattani olin kuitenkin edennyt kohti tuota paikkaa, omaa paikkaani. Olin vain liikkunut niin hitaasti, että en ollut itse havainnut muutosta. Tarvittiin peili, tarkkanäköinen ystävä.

Itsetutkiskelu on arvokasta, mutta itsensä saa aivan sekaisin, jos pohtii elämäänsä vain omassa päässään. Muutoksen näkee kirkkaimmin peiliä vasten. Minä en usko siihen, että pitää rakastaa ensin itseään, jotta voi rakastaa muita. Minä uskon, että omaa itseä voi etsiä myös ulkopuolelta, muiden rakkaudesta, josta minä heijastuu. Yksin ei voi kasvaa loputtomiin, tarvitaan muita.

Oman mielen ajatuskaaos ja arki kaikkine palasineen, jotka pitäisi jotenkin kuroa järkeväksi elämäksi – se kuluttaa niin paljon voimavaroja, ettei omaa elämää jaksa eikä pysty aina katselemaan ulkopuolelta.

Minä aion vastedeskin käyttää peilejä, kun opettelen olemaan minä. Ja aina, kun tarvitsen muistutuksen siitä, että olen liikkunut yhden sykäyksen eteenpäin.

Jos näkisit itsesi kuin ystävän

lovelettterz

Jos katsoisit itseäsi kuin ystävää,jokainen ryppy, kuoppa, kilo ja oikku menettäisi merkityksensä, sillä silmäsi olisivat niin täynnä rakkautta.

Jos koskettaisit itseäsi kuin ystävää, halaisit ja tuntisit ihon lämmön, aivan kuin ette koskaan olisi olleetkaan erossa.

Jos kuuntelisit itseäsi kuin ystävää, katsoisit suoraan silmiin, et keskeyttäisi. Nyökyttelisit viisaille sanoille ja ottaisit niistä oppia.

Jos viihtyisit kuin ystäväsi seurassa, unohtaisit kokonaan ajankulun ja kuiskaisit: en olisi juuri nyt missään muualla mieluummin.

Jos antaisit anteeksi kuin ystävälle, sanoisit: sinä teit virheen, mutta sinä et ole virhe.

Jos lohduttaisit itseäsi kuin ystävää, sanoisit, että kaikki järjestyy. Sinä selviät, sillä minä olen tässä.

Jos rakastaisit itseäsi kuin ystävää, sinun ei tarvitsisi kysyä, miten pitää käyttäytyä, puhua tai pukeutua. Kysymykset muuttuisivat vastauksiksi.

Ystävälle, taakalle

hughughug

Kuinka usein oletkaan aloittanut keskustelun niillä sanoilla.

”Anteeksi, että olen taakka.”

Hartiasi painuvat, katseesi suuntaa ohitseni alaviistoon, koko olemuksesi pyytelee anteeksi.

En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaikka kuinka todistelisin, että olen tässä, valmiina kuuntelemaan, tuntuu, että puhun tyhjälle seinälle. Ääneni palaa kaikuna.

Tahtoisin istuttaa sinut alas, laskea kädet harteillesi ja saada sinut katsomaan suoraan silmiin:

Sinä et ole taakka.

Enemmän kärsin siitä, kun näen sinun pinnistelevän. Jokaisesta eleestäsi paistaa läpi, kuinka paljon mielesi tekee avautua, mutta et uskalla. Niin ankarasti omatuntosi pidättelee. Väittää, että olet vaivaksi, että minulla on omatkin asiani mietittävänä.

Totta kai minulla on omatkin asiani. Juuri niistä ammennan, kun jaat minulle palan elämääsi.

Ihan kaikkea en tietenkään jaksa. Kuuntelen huolesi mielelläni kerran ja toisenkin, mutta kymmenennen identtisen sananvaihdon kohdalla saatan kysyä, oletko ihan oikeasti vielä valmis siirtymään eteenpäin. Onko minusta apua, vai autanko sinua vain pyörittämään vanhaa kelaa?

Älä siis loukkaannu, jos koetan varovasti ohjata sinua sivuraiteelle, vaihtamaan sanamuotoja.

En voi puhaltaa murheitasi pois, mutta voin ottaa kädestä, auttaa sinua kipuamaan rinteelle, jotta voit tarkastella ongelmaasi korkealta. En yritä päteä – yritän vain saada sinut näkemään toisen vaihtoehdon, jotta vanha kela ei vetäisi sinua mukanaan syövereihin. Vaikka en aina onnistu, anna minun yrittää.

Se on ainoa ehtoni.

Mutta älä suotta pyytele anteeksi. Kysy mieluummin: Onko nyt hyvä hetki?

Tarvitsen hengähdystaukoja, jotta voin olla läsnä täydesti. Anna siis niitä minulle. Jos en muista pyytää, kysy välillä.

Kun sen teet, sinun ei ikinä tarvitse pyytää anteeksi.

Saatan olla väsynyt keskustelumme jälkeen. Älä säikähdä, vaikka keskittymiseni herpaantuisi hetkeksi ja huoahtaisin painavasti. Voipumus kertoo vain, että olen kuunnellut tarkkaavaisesti.

Sinulla on taakka, mutta sinä et ole taakka.

Jos kutsut itseäsi noin rumasti, pelkään, että alat hiljalleen muuttua kutsumanimesi kaltaiseksi. Kohta et enää pysty näkemään itseäsi minään muuna kuin energiasyöppönä, enkä lopulta pysty minäkään.

Muista, miksi olet alun perin päästänyt minut elämääsi.

Koska sinä olet ystävä ja minä olen ystävä. Se on ainutlaatuinen symmetria, johon ei mahdu taakkoja, energiasyöppöjä eikä pätijöitä. Vain rakkautta.

Muista, että minäkin saan paljon siitä, että luotat.

Puhuessamme minusta tuntuu usein siltä, että juuri tämä on lähinnä elämän tarkoitusta: kun saa ammentaa omastaan ja helpottaa sillä jonkun toisen taistelua.

Kiitos, että uskallat olla auki.

Kiitos, että annat minulle tilaisuuden olla ihminen.