Hyvinvointi ei ole yhtä kuin hoikkuus – sillä paranemisen ei tarvitse mahtua muottiin

blond-blonde-blur-458730

Kun aloin toipua syömishäiriöstä, ajattelin, että on tasan yksi oikeaoppinen tapa parantua: pitää näyttää urheilulliselta. Fitnessbuumi oli tuolloin juuri lyönyt läpi. Se sai minut uskomaan, että urheilullisuus tarkoittaa alhaista rasvaprosenttia ja erottuvia, muttei liian suuria lihaksia.

Niinpä liityin salille, söin hyvin vähän hiilihydraattia ja nippa nappa tarpeeksi proteiinia. Nyt kun katson noita kuvia, järkytyn joka kerta hiukan, sillä näytän onnettomalta ja kuihtuneelta. Mutta näytin kuitenkin hyväksyttävällä tavalla parantuneelta, koska kukaan ei ollut enää huolissaan minusta. Satuin istumaan yhteen sen hetken stereotyyppiseen hyvinvoinnin muottiin.

Puhumme hyvinvoinnista kauniilla sanoilla, mutta usein taustalta paljastuvat ahtaat ajatusmallit. Tunnettu kehopositiivisuuden lähettiläs Megan Crabbe eli Bodyposipanda on siitä hyvä esimerkki. Kun hän julkaisee kuvapareja alipainoisesta, sairaasta menneisyyden itsestään ja nykyisestä, pyöreämmästä itsestään, moni kannustaa ja kiittelee. Mutta huolestuttavan moni myös ylistää sairausajan kuvia: Näytit ennen niin hyvältä.

Toinen hyvä esimerkki on somevaikuttaja, anoreksiasta parantunut Jen Bretty. Hän on liikunnallinen ja normaalipainoinen, mutta koska hän on toipumisvaiheessa, hänen kehonsa muuttuu. Hän syö vlogeissaan isoja aamiaisia, vehnäbageleita ja välipalapatukoita, katsoo Netflixiä ja saattaa lähteä spontaanisti pizzalle. Hän julkaisee rehellisiä kuvia raskausarvistaan, muuttuvasta kehostaan.

Hän myös urheilee aktiivisesti, mutta hän on päättänyt lopettaa treeniensä kuvaamisen someen, koska se ruokkisi hänen mukaansa vääränlaista vertailua ja ulkonäköpaineita. Valinnalla on se seuraus, että Jen saa omien sanojensa mukaan päivittäin vihapostia: Tuolla menolla olet kohta sairaalloisen ylipainoinen. This is fatness, not fitness!

Ei riitä, että ihminen kertoo selvinneensä kuolemanvakavasta sairaudesta ja olevansa nyt kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Ei riitä, että hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen, arvomaailmansa kypsyneen, ihmissuhteidensa syventyneen.  Jos hänen kehonsa näyttää väärällä tavalla toipuneelta, hänet voidaan leimata epäonnistuneeksi.

Vaikka vihaviestit eivät kohdistu minuun, ne pistävät, sillä ne osuvat niin lähelle. Vaikka nykyään olen ihan normaalikokoinen ja liikun edelleen aktiivisesti, aina välillä takaraivossani piikittelee kurittava ajatus: Olenko jo liian rento? Olenko vielä hyväksyttävästi parantunut, jos kehoni muuttuu tästä? 

Fitnesskupla on onneksi höllentynyt, mutta se on istuttanut mieleemme tiukasti ajatuksen siitä, että hyvinvointi on tietty kehon muoto. Sosiaalinen media on ongelmallinen kanava, kun sillä kommunikoidaan mutkikkaita, hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia käsitteitä. Se on niin hypervisuaalinen, pinnallinen ja vauhdikas, ettei se pysähdy perustelemaan. Kuvat, ilmiasut, ovat sen tapa keskustella – eivät syyt vaan seuraukset.

Meitä pommitetaan tietynlaisilla vartaloilla ja ruokavalioilla, jotka todellisuudessa eivät edes ole hyvinvointi itse, vaan vain yksi mahdollinen hyvinvoinnin ilmiasu. Koska altistumme kuville toistuvasti, äärimmillään alamme ajatella, että ne ovat hyvinvointi itse. Terveellisestä syömisestä tulee yhtä kuin clean eating, vihersmoothiet tai veganismi. Hyvinvoivasta kehosta on yhtä kuin sopiva rasvattomuus, kapea vyötärö, kirkas iho, valmiiksi pureskeltu muotti, johon on aina sisäänrakennettu rajoittaminen, kurittaminen ja tietty ulkonäkö.

Itse olin onneton fitnesskuplassani. Koko energiani meni siihen, että pyrin ahtaaseen muottiin, joka oli keholleni luonnoton. Vaikka kuinka treenasin, rajoitin ja kituutin, en koskaan nähnyt peilistä sitä, mitä halusin.

Täytän tänä vuonna 28, enkä onneksi elänyt teinivuosiani Instagramissa. Olin jo parikymppinen, kun fitnessbuumi ja armoton somevertailu vei minut mennessään. Se teki paljon tuhoa ja vaikuttaa ajatteluuni edelleen, mutta säästyin kuitenkin paljolta, sillä olin kypsempi kohtaamaan sen.

Enemmän olen huolissani nuoremmista. Jos ihmiset ovat joukolla valmiita tyrmäämään stereotypiaan sopimattomat terveet vartalot ja joustavat ruokavaliot vääriksi ja sairaiksi, miten nuori voi oppia, että hyvinvointi on syvimmillään sisäinen tunne? Oppiiko hän, miten laaja käsite normaali vartalo todella on tai miten monella eri tavalla voimme elää hyvää elämää? Että raskausarvet ja painonvaihtelut ovat osa tervettä ihmiskehoa?

Kuka muistuttaa häntä siitä, että vaikka optimoisimme kaiken, terveydessä on lopulta paljon kiinni sattumasta ja toisaalta hyvin vähän yksityiskohdista, kuten siitä, valitsenko lounaalla riisikakun vai vehnäsämpylän?

Yllätän itsenikin vielä joskus kummallisista ajatusmalleista, kuten siitä, ettei iltayhdeksän jälkeen kannattaisi enää syödä. Tai siitä, että olin lähes tiedostamattani lakannut ottamasta riisiä ja perunaa lounaalla, koska vähähiilihydraattinen buumi istutti päähäni ajatuksen, että nopea hiilihydraatti on pahasta. Tämän auki kirjoittaminenkin tuntuu absurdilta, sillä tiedän aivan hyvin ajatukseni hulluuden. Kun lopulta päätin ottaa perunaa lautaselle, jouduin käymään sisäisen keskustelun: Ihmiskeho tarvitsee hiilihydraatteja. Olet menossa lenkille tänään. Saman keskustelun joudun käymään myös silloin, kun päätän ostaa itselleni spontaanisti jäätelön: teenkö oikein? Onko tämä enää hyvinvointia?

Mutta kerta toisensa jälkeen pysäytän itseni. Opastan itseäni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. Juuri tämä on minulle hyvinvointia, tätä tarvitsen kipeimmin. En sokerista siivottua ruokavaliota tai rasvanpolttojumppia.

Vähä vähältä olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua mistään. Kestävä hyvinvointi ei vaadi ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä, varsinkaan ulkoa saneltuja.

Liian usein hyvinvoinnista puhuessamme unohdamme täysin yhden sen kaikkein tärkeimmistä palasista: joustavuuden. Todellisen joustavuuden nähdäkseen pitää nähdä kokonaisuus, tavallinen arki, jonka sosiaalinen media taitavasti häivyttää. Siihen mahtuvat sekä spontaanit karkkipussilliset sohvalla että juoksulenkit. Siihen mahtuvat suuret ja pienet lihakset, raskausarvet ja selluliitti, litteät ja pyöreät vatsat.

Todellinen käänne tapahtuu, kun alkaa etsiä hyvinvointia omasta kehostaan käsin. Ei enää kysy, miten minun kuuluu tehdä, vaan mitä minä juuri nyt tarvitsen. Silloin ei enää tarvitse turvautua kuureihin ja sääntöihin.

Ei tarvitse enää ikinä puskea kehoaan yhteenkään muottiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s