Kun triathlonia harrastava toimitusjohtaja uupuu, hän jättää tärkeän asian kertomatta

Sain burnoutin reilut kymmenen vuotta sitten. Jätin yliopistokurssit kesken ja jäin kolmen viikon sairaslomalle. Toivuin ja palasin opintojen pariin. Siitä asti olen pärjännyt oikein hyvin. Paineensietokykyni on kehittynyt, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni. Huolehdin jaksamisestani, vaalin ihmissuhteitani ja ymmärrän nyt tasapainon tärkeyden.

Mukava tarina, eikö?

Olen aina lukenut suurella mielenkiinnolla uupuneiden tarinoita somesta ja muista medioista. Vaikka olen tuntenut helpotusta ja samaistunutkin, vuosien mittaan jokin näissä jutuissa on alkanut tökkiä.

Lopulta ymmärsin miksi: tuntuu kuin olisin lukenut saman jutun kerta toisensa jälkeen.

Perinteinen julkisuudessa uupuja on vähintään keskiluokkainen, hyvin pärjäilevä ihminen. Hänellä on työ ja ystäviä. Hän on kova suorittamaan. Vapaallakin hän painaa harrastuksesta toiseen. Kun hän sitten uupuu, hän uupuu liian vaativuuden takia. Hänellä on varaa terapiaan ja hänen maineensa ei kolahda siitä, että hän avautuu julkisuudessa.

Tarinoista unohtuu usein tärkeä tekijä: oma tausta ja etuoikeudet. Ympäristö, jossa synnymme ja kasvamme, muokkaa maailmankuvaamme rajusti. Osa siitä liimautuu niin tiukaksi osaksi identiteettiämme, että emme ikinä voi tulla täysin tietoisiksi siitä, mikä kaikki elämänkulkuumme vaikuttaa.

Monia näistä tekijöistä emme tule ajatelleeksi koskaan. Tutkimusten mukaan menestystä avittavat esimerkiksi vanhempien hyvä koulutus, lapsuuden asuinalue ja jopa se, lukiko isä tai äiti nukkumaan mennessä iltasatuja.

Kun uuvuin, minulla oli parisuhde ja ystäviä, jotka soittivat perääni. Isäni varasi minulle ajan yksityiselle. Minusta välitettiin ja minua kuunneltiin. En joutunut huolehtimaan toimeentulosta. Opiskelin yliopistossa, joten pystyin toivuttuani hyppäämään vaivattomasti takaisin.

Tämäkin kaava on sisäänkirjoitettu moniin tarinoihin. Uupuja jättää turvaverkkonsa hetkeksi, mutta lopussa palataan takaisin ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei välttämättä tehdä enää samaa kuin ennen, vaan esimerkiksi vaihdetaan alaa, koska arvot menivät rytäkässä uusiksi. Oleellista on valinnan mahdollisuus. Se on osoitus siitä, että vanha turvaverkko ei missään vaiheessa kadonnut mihinkään.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle.

Varakas voi vaikka myydä omaisuutensa ja ostaa menolipun maailman ääriin, mutta silloinkaan hän ei jätä kaikkea. Turvaverkko on myös aineeton. Tuollakin ihmisellä on todennäköisesti siteitä kotimaahansa – ehkä ystävä, joka tarjoaa lentolipun, jos meneekin pieleen. Ehkä koulutus, joka parantaa merkittävästi mahdollisuuksia saada uusia töitä.

Keskiluokkainen heittäytyminen on usein varsin turvattua; kuin kaatuisi silmät kiinni selälleen tietäen, että päätyy joka tapauksessa pehmeälle patjalle. Jännitys kipristelee mukavasti vatsassa, mutta kuollakseen ei tarvitse pelätä. Jos heittäytyjällä ei olisi oikeasti mitään mahdollisuutta palata vaan hän menettäisi aivan kaiken, väitän, että moni jättäisi hypyn tekemättä.

Burnoutista puhutaan usein yksittäisenä pisteenä, johon ajavat ennen kaikkea ympäristön ongelmat. Lähipiirissä on ollut sairastumisia tai menetyksiä, ehkä läheinen ihmissuhde päättyi. Nämä tekijät ovat kuitenkin vain yksi puoli totuutta.

Vähemmälle huomiolle jää, mikä kaikki omassa mielessä vaikutti siihen, että ajautui kuilun partaalle. Tästä ei vain ole niin helppoa puhua. Jos kertoo kärsineensä jo vuosia aiemmin vaikkapa itsetunto-ongelmista, joutuu paljastamaan itsestään kipeitä asioita, jotka ehkä vaikuttavat elämään vieläkin.

Kun burnoutin typistää yhdeksi hetkeksi, jolloin rakenteet ympärillä romahtivat, ei välttämättä tule kokonaan käsitelleeksi sisintään. Romahdus on aina seurausta ympäristön ja oman mielen vuorovaikutuksesta, eikä niitä voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Uupumistarinat päätyvät usein toistamaan tuttua menestystarinaa, jossa onnistuminen on itsestä kiinni. Itse olen aina hieman vieroksunut tarinoita supersuorittajista, jotka perustavat yrityksiä parikymppisinä ja kertovat lukijoille, miten menestyä.

Amerikkalainen unelmapöhinä on rantautunut Suomeen vahvana, vaikka menestyksen edellytykset ja määritelmät Yhdysvalloissa ja Suomessa poikkeavat merkittävästi toisistaan. Uskon, että pandemian jälkilöylyissä liekit vain kasvavat, kun yhä useampi tahtoo nousta kuopasta ja kurkottaa kohti jotain uutta ja jännittävää.

Menestyminen, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, on osittain kykyjen mutta aika paljon myös sattuman varassa. Kukaan ei voi tietää, mikä kaikki menestykseen on johtanut ja kestääkö myötätuuli ikuisesti. Joku saattaa kokea olevansa elämänsä voimissa 20-vuotiaana ja väsyä 23-vuotiaana. Tarinat tarjoavat aina pääsyn vain yhteen pieneen pisteeseen ja siihen, miten ihminen itse tarinallistaa kokemuksensa. Mitä hän nimeää syiksi, mitä seurauksiksi. Ne eivät ole yhtä kuin todellisuus, vain yksi subjektiivinen näkökulma.

Kun olen vetänyt vapaaehtoisena mielenterveyskuntoutujien keskusteluryhmiä, olen oppinut paremmin ymmärtämään, miten iso osa paranemisesta ei ole itsestä kiinni. Olen kuullut, miten julkisen terveydenhoidon varassa roikkuvia kroonikkoja pallotellaan klinikalta toiselle. Nämäkin tarinat ovat vain hiukan venytettyä osallisuuden kuplaa; ne, joilla voimavaroja on kaikkein vähiten, eivät jaksa tulla vertaistukiryhmiin.

Eniten minua huolestuttaa se, että menestystarinat pinoavat meitä välillä tahtomattaan arvojärjestykseen henkilökohtaisten ominaisuuksiemme perusteella. Muutamia vuosia sitten julkaistu teos Huipputuloiset on kylmäävää luettavaa rikkaiden asenteista köyhiä kohtaan. Rikkaat pitävät köyhiä monin tavoin huonompina, saamattomina ihmisinä: jos he tarpeeksi yrittäisivät, he pärjäisivät kyllä.

Minua kiinnostaisi lukea vastaava selvitys siitä, miten esimerkiksi syrjäytyneisiin ja kroonisista mielenterveysongelmista kärsiviin suhtaudutaan. En olisi lainkaan yllättynyt, jos sieltä paljastuisi samanlaista luettavaa.

Myös käsite ”self-made millionaire” on aina hiukan puistattanut minua. Älkääkä käsittäkö väärin: olen itsekin kunnianhimoinen ihminen, joka ei lannistu herkästi vaan ottaa mielellään riskejä ja yrittää sinnikkäästi, jos suunnitelmat menevät uusiksi. Siksi ihailen näitä piirteitä muissakin. Tiedän myös sen, että esimerkiksi menestyvän yrityksen perustava joutuu tekemään aivan valtavan työn.

Samalla kuitenkin tunnustan sen, että minulla on varaa olla kunnianhimoinen, koska minun ei tarvitse murehtia perustarpeistani. Kun esimerkiksi tarvitsin hoitoa loppuunpalamisen jälkeen, sain sitä nopeasti ja aikaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät päässeet pitkittymään. Olen myös luonteeltani ihminen, joka ei pysty patoamaan vaikeita tunteita vaan käsittelee ja analysoi niitä ylianalysointiin asti. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla on aina ollut vierelläni perhettä ja ystäviä, jotka kuuntelevat tajunnanvirtaani, on tehnyt elämästäni monin verroin helpompaa.

En tarkoita sitä, että hyvästä turvaverkosta nautiskelevan pitäisi pysyä hiljaa tai ettei hän voi koskaan ymmärtää niitä, joilla menee huonommin. Enkä sitäkään, että heidän kokemuksensa eivät olisi yhtä arvokkaita. En edes sitä, että etuoikeutetun pitäisi tuntea jatkuvasti syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi etuoikeuksiaan.

Ajattelen itsereflektiota ennen kaikkea hyödyllisenä työkaluna. Se kannattaa ottaa käyttöön erityisesti silloin, kun huomaa suhtautuvansa ennakkoluuloisesti tai haluaa neuvoa jotakuta, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Neuvonko häntä omista lähtökohdistani vai hänen lähtökohdistaan?

Ei triathlonia harrastava toimitusjohtajakaan ole oikeasti mikään yksi ihmistyyppi. Kun otan kantaa stereotyyppisiin menestys- ja selviytymistarinoihin, en väheksy kenenkään henkilökohtaista kokemusta. Jokainen uupumuksesta toipuva tekee valtavan suuren työn, ja kärsimys on aina subjektiivista. Perinteiset tarinat ovat usein inspiroivia ja niillä voi olla paljonkin annettavaa, mutta yksin ne eivät riitä. Kaipaan ennen kaikkea monipuolisuutta, erilaisia tarinoita erilaisille kohdeyleisölle. Yhden ei tarvitse sulkea toista pois.

Hiukan samanlainen dilemma on siinä, että syrjinnän poistamiseen tähtäävän kehopositiivisuusliikkeen ovat täyttäneet kuvat hoikista nuorista naisista, jotka paljastavat pienet vatsamakkaransa. Tiedän omasta kokemuksesta, että nämä kuvat ovat monelle tärkeitä. Tarkoitus ei ole hiljentää ketään. Mutta jos yksi kokemus nousee hallitsevaksi ja nuo muut ovat jo valmiiksi syrjityssä asemassa, eikö media silloin käytännössä päädy vahvistamaan rakenteita, joita sen oli tarkoitus purkaa?

Kun lukee mediasisältöjä, on hyvä kysyä itseltään: Oivalsinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Ikävä totuus on, että nuorten ja hoikkien tai menestyvien uupujien tarinat ovat helpommin sulateltavaa luettavaa ja katsottavaa. Ne toistavat perinteistä tarinaa terveydestä eivätkä riko tabuja. Liike, jonka tarkoitus olisi ravistella meitä, laajentaa ihanteita ja poiketa kaavasta, päätyy helposti vain vahvistamaan omaa kuplaansa, jos kaikki seuraavat vain sitä, mikä tuntuu jo valmiiksi mukavalta.

Kun siis lukee mediasisältöjä tai somepostauksia selviytyjistä ja menestyjistä, on hyvä kysyä itseltään: Koinko oivalluksen hetken, opinko uutta? Tuntuiko tarina virkistävältä eli poikkesiko se vallitsevasta uutisvirrasta?

Samalla pääsee herkästi unohtumaan, että mielenterveys ja menestys ovat janalla. Jokainen menestyjä on potentiaalinen syrjäytynyt. Jokainen laiha on potentiaalinen lihava, rikas on potentiaalinen köyhä ja terve potentiaalinen sairas. Kukaan meistä ei voi hallita sitä, mitä vuoden tai edes minuutin päästä tapahtuu. Lisäksi jokainen meistä voi oppia vain niistä kokemuksista, jotka ovat jo sattuneet kohdalle. Kukaan ei voi ennustaa, miten pärjäisi, jos eteen tulisi uusi ongelma tai jopa useampia samassa ryppäässä.

”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää kaikkialla.

Tästä huolimatta ihmiset puhuvat jatkuvasti ristiin eivätkä ole valmiita ymmärtämään toistensa kokemuksia. ”Ratkaisu X toimi minulle, joten kyllä se toimii kaikille muillekin” on ajatusharha, johon törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Ehkä taustalla on jonkinlaista todellisuuden kieltämistä: ei ole mukavaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että mikään ei lopulta ole omissa käsissä. Silloin on helpompaa osoitella muita ja samalla hiukan pönkittää omaa erityisyyden tunnetta.

Usein osoittelu on täysin tahatonta ja tiedostamatonta. Moni neuvoo hyvää hyvyyttään. Usein hyödyllisempää hyvyyttä olisi kuitenkin treenata omaa empatialihasta ja kuunnella erilaisia kokemuksia myös oman hyvinvointikuplan ulkopuolelta. Kohdata ihmiset siinä, missä he nyt ovat, ei siellä, missä sinä itse olet nyt.

Me kaikki tuomme jokaiseen kohtaamiseen itsemme, sillä oma kokemus on aina lähempänä kuin toisen. Peilaamme itseämme muihin, koska olemme ihmisiä, joilla on historia. Siksi jokaisella meistä on varaa opetella neutraalia kuuntelua. Se on ehkä ihmiselämän haastavimpia harjoituksia.

Toivoisin, että julkisuuteen mahtuisi monipuolisemmin erilaisia menestyksen ja pärjäämisen määritelmiä ja että uskaltaisimme puhua avoimemmin myös niistä, jotka jäävät unelman ulkopuolelle. Tällaisia tarinoita ei ole helppoa kertoa eikä myydä, mutta ne ovat elintärkeitä, jotta pystymme kohtaamaan toisemme empaattisesti ja tekemään kestäviä poliittisia päätöksiä, jotka eivät jätä ketään heitteille.

Menetin ystäväni QAnonille ja ymmärsin, että suhtaudun salaliittoteoreetikoihin väärin

Jos jumala kerran on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?

Kysymys ei jättänyt minua lapsena rauhaan. Joskus se kiusaa minua vieläkin.

Pari kuukautta sitten tein pienen sosiaalisen kokeen ja aloin seurata Instagramissa vaikuttajia, jotka jakavat julkisesti koronakriittistä sisältöä. Yhden kohdalla todistin nopean ja hätkähdyttävän evoluution. Hän aloitti viattomista huolista ja mietti, uskaltaisiko ottaa rokotetta. Siitä hän siirtyi yhä kovempaan retoriikkaan: valtamediat valehtelevat, maskipakko on kommunismia, kohta tulee Great Reset ja meiltä kielletään yksityisomaisuus.

Näin suorana lähetyksenä, miten skeptikosta tuli salaliittoteoreetikko.

Sivusta seuraaminen kiehtoi ja teki kipeää, sillä se toi mieleeni ystäväni, jonka menetin vuosia sitten salaliitoille. En kerro hänestä yksityiskohtia, ainoastaan sen, että kaipaan häntä edelleen. Välissämme on muuri, jota en osaa ylittää. Sen toisella puolella on ajatuksia, joita en voi hyväksyä, sillä ne ovat epätosia ja vaarallisia. Voin ainoastaan yrittää ymmärtää.

Olen usein miettinyt, miksi hän halusi hylätä minut, meidät ja kaiken, mitä edustamme. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin?

Ehkä olisinkin. Emme nimittäin ole kovin hyviä kohtaamaan toisinajattelijoita.

Ensimmäiset törmäykset tapahtuvat siinä vaiheessa, kun toisinajattelija vielä häilyy kahden maailman välillä. Skeptisyys nousee, luotto valtamediaan ja virallisiin lähteisiin rakoilee. Vielä tässä vaiheessa skeptikon ajattelu on joustavampaa. Hän on valmis kuulemaan vaihtoehtoisia selityksiä, eikä hän ole vielä tiukasti osa uutta yhteisöä.

Tässä vaiheessa moni kaltaiseni tieteeseen luottava niputtaa ärhäkkäästi kaikki skeptikot samaan kastiin. Joidenkin mielestä ne, jotka luulevat rokotetta mikrosiruksi ovat yhtä käsittämättömiä kuin ne, jotka jakavat somekanavillaan listaa rokotteiden haittavaikutusilmoituksista.

Niputtaminen on melko hedelmätöntä, varsinkin sellaisen skeptikon silmin, joka on vasta täynnä kysymyksiä. Pelkään, että jos käännymme liian kärkkäästi pois niistä, joiden huolet poikkeavat omistamme ja leimaamme jokaisen epäilijän hörhöksi, he etääntyvät vain nopeammin.

Ylirationaalisesta maailmankuvastakin voi tulla kahle. Se voi saada halveksumaan intuitiota, vetovoiman lakia ja kaikkea vähänkin taikauskoon viittaavaa. Ylijärkevä saattaa takertua ajatukseen, että tiede pelastaa meidät kyllä, eikä enää näe oman ajattelunsa virheitä.

En väitä, että tiukka tiedeusko ja salaliittoteoriat ovat täysin rinnastettavissa. Salaliittojen puoli sokeutuu omiin vahvistusharhoihinsa, nojaa anekdootteihin ja kuulopuheisiin. Tiede korjaa kaiken aikaa itseään ja vaalii avoimuutta.

Asennetasolla kumpikin viitekehys voi kuitenkin muuttua ahtaaksi. Jos ripustaa identiteettinsä liian tiukasti mihinkään lokeroon, voi menettää harmaan sävyt. Voi alkaa puolivahingossa pitää vastapuolta vihollisena, tyhmänä ja halveksittavana.

Kun alkaa nähdä maailman kahden puolen taisteluna, hedelmällinen keskustelu ei enää onnistu kummaltakaan.

Kuvio toistuu politiikassakin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan populistinen, äärimielipiteille flirttaileva retoriikka on kärjistänyt puheita myös poliittisen kentän vastakkaisella puolella. Vaihtoehdot tuntuvat inhimillisiltä: jos en voi katkaista välejä, vastaan samalla mitalla. Mutta me emme ole poliittisia puolueita. Arkeamme ohjaavat ihmissuhteet, jotka ovat yksilöiden välisiä, eivät puoluekantojen. Siksi on myrkyllistä, jos alkaa nähdä toisen ihmisen pelkkänä aatteena.

Minäkin olen halveksinut, naureskellut ja taivastellut. Miksi kukaan tekisi mitään noin järjetöntä? Miten kukaan voi uskoa tuollaista?

Se ei auta.

Uskon, että järjen äänissä ja toisinajattelijoissa on enemmän yhteistä kuin uskommekaan. Kaikki me olemme alttiita vahvistusharhalle eli etsimään tietoa, joka tukee omaa maailmankuvaamme. Kaikki me inhoamme väärässä olemista ja haluamme löytää muita itsemme kaltaisia, viiteryhmän.

Ei kukaan tunteva ihminen ole täysin järkevä. Aika moni meistä koputtaa puuta tai pelkää perjantaina kolmantenatoista päivänä. Alitajunta ja unien viestit kiehtovat universaalisti. Moni sellainenkin, joka ei kuulu kirkkoon, miettii jumalsuhdettaan koko ikänsä. Uskoi yliluonnolliseen tai ei, niin historia osoittaa, että henkisyys ja hengellisyys on tiivis osa ihmisyhteisöjä. Kaikki me etsimme selityksiä selittämättömälle. Isoimmat eromme syntyvät siitä, miten voimakkaasti haluamme tuon puolen itsessämme kieltää.

Olemme myös keskimäärin huonoja sietämään epävarmuutta. Salaliitot ovat yksi monista tavoista paeta sitä tosiasiaa, että mitään ei voi hallita. Salaliitot tarjoavat yksinkertaisia, loogiselta näyttäviä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, joita yksikään ihmismieli ei pysty käsittämään.

Siinä vaiheessa, kun skeptikko alkaa kärkkäämmin torjua kavereitaan ja uskomuksilleen ristiriitaista tietoa, luulen, että hän kamppailee vielä vanhan ja uuden välillä. Ehkä jokin hänessä haluaa vielä ajatella, että hänen ei tarvitse hylätä entistä. Ristiriita purkautuu kärkevyytenä ja epäluulona. Vaatii vaivannäköä ylläpitää pitkälle maalailtuja rakennelmia suurista sumutuksista ja valita kahdesta maailmanselityksestä epäsuositumpi. Silloin pitää tietoisesti suunnata katse pois faktasta, jota tulvii joka puolelta.

Kun toisinajattelija on jo syvällä poterossaan, häntä ei enää voi kiskoa pois sanoilla. Kun olet etääntynyt riittävän kauaksi, koko olemuksesi edustaa hänelle propagandaa, sokeutta. Hänellä on jo toisella puolella ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan.

Salaliittoteorioissa ei ole kyse vain faktojen kieltämisestä, joten niitä ei voi korjata pelkällä faktantarkistuksella. Salaliitoissa on kyse kokonaisesta identiteetistä, maailmankuvasta ja ryhmästä. Johtajien, rokotteiden tai kasvomaskien vastustaminen ei johdu vain siitä, että maskin takaa on epämukavaa hengittää. Samanmielisten pönkittämänä kasvomaskista kasvaa paljon suurempi sorron symboli kaikelle sellaiselle, mitä toisinajattelija vertaisineen vihaa. Kuin vihollisvaltion vaakuna, jota vastaan on sodittava. Ne läheiset, joilla olisi vielä kauan sitten ollut valtaa herättää todellisuuteen, ovat jo poissa mielestä. Tuon tilan täyttävät nyt yhteiset harhaluulot.

Tiedän, että salaliittoteoreetikot pitävät tällaista puhetta jeesusteluna. Että asetun nyt kaikkien yläpuolelle ja esitän muita parempaa. Olen monesti yrittänyt pehmeää lähestymistapaa ja etsinyt yhteistä maaperää. Vastaukseksi olen saanut vain solvauksia ja perään hiljaisuutta.

Silti ajattelen, että meidän pitää yrittää pysyä maltillisina ja kohdata jokainen samalta korkeudelta. Vaikka toisinajattelijaan ei saisi enää kontaktia, meidän pitää muistuttaa itseämme siitä, mikä meitä kaiken alla yhdistää. Ei tarvitse hyväksyä eikä pitää kiinni. Vaaralliset ajatukset on tuomittava ääneen. Silti voi yrittää sisimmässään ymmärtää, millainen ihminen vihan ja epäluulon alla on.

Meidän on vaalittava viimeiseen asti totuutta ja ihmisyyttä. Meidän pitää tukea laatulähteitä, valistusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Sillä jos kukaan ei enää välitä totuudesta, mitä maailmastamme silloin tulee?

Samalla meidän on pohdittava, mikä maailmastamme tekee sellaisen, että sen vastustaminen houkuttelee. Miksi moni kokee niin syvää osattomuutta ja ulkopuolisuutta, että on valmis hylkäämään turvallisen? Tutun vastustaminen vie voimia. Jos keskitiellä olisi mukavaa, ei tulisi tarvetta lähteä äärilaitaan.

Oman kokemukseni pohjalta uskallan sen sanoa: en usko, että monikaan salaliittoteoreetikko on sisimmässään kovin onnellinen.

Luulen, että moni kamppailee öisin samojen kysymysten kanssa. Jos ihmiset haluavat hyvää, niin miksi maailma on niin täynnä pahaa? Jos maailmassa on mitään järkeä, miksi sitä on niin vaikea hahmottaa?

Toksiset tolkun äänet

Mitään ei saa enää sanoa. Kaikki loukkaantuvat nykyään kaikesta.

Kehopositiivisuus, #metoo, Black Lives Matter, sukupuolineutraalius, kulttuurinen omiminen. Monessa viime vuosien someliikkeessä on ollut sama kaava. Ensin on joku, joka vaatii vääryyttä kokeneelle oikeuksia ja vaiennetulle lisää tilaa. Kun joitakin päiviä on kulunut, kuvioon astuu Tolkun ääni.

Tolkun ääni on tarkkaillut kohua taustalta hiljaa ja analyyttisesti. Häntä huolettaa kansakuntamme ja sananvapauden tila. Nyt meni överiksi ja on aika ottaa järki käteen.

Tyypillisesti tolkun ääni luo huolensa tueksi kuvitteellisen, kärjistetyn uhkakuvan: On hyvä pohtia kriittisesti, millaisiin sukupuolirooleihin kasvatamme lapsemme – nytkö tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi ja poikia pojiksi. Yksi taideluokka ei halunnut esittää ongelmallista klassikkonäytelmää – nyt koko Suomen nuoriso on muuttunut liian herkäksi. Naiset kohtaavat enemmän häirintää kuin miehet – nytkö naista ei saa enää edes kehua, kun heti tulee syytös ahdistelusta.

Kun valtavirtamedia joskus julkaisee tolkun ääntä kosiskelevan kolumnin, kommenttiosio on poikkeuksellisen ylistävä. Kiitos, kun vihdoin sanot ääneen sen, mitä kukaan muu ei uskalla! Tänä päivänä mitään ei saa enää sanoa!

On totta, että somekulttuuri on viime vuosina polarisoitunut. Keskustelu menee helposti huutamiseksi. Tolkun äänet esiintyvät tervehenkisinä ja raikkaina tuulahduksina vanhoista, hyvistä ajoista. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, eihän?

Kyllä voi, ja onkin.

Alkuun on sanottava, että tolkun äänillä on toisinaan puheissaan totuuden siemen. Esimerkiksi kulttuurinen appropriaatio on epätäsmällinen käsite, jota käytetään usein epäjohdonmukaisesti. Se on kuitenkin hyvin, hyvin laiha peruste väittää, että maailma on yhtäkkiä muuttunut liian herkäksi tai että kansakuntamme järki olisi vaarassa.

Väitän, että tolkun äänet eivät ole oikeasti huolissaan somekeskustelun radikalisoitumisesta, sillä heillä on tapana reagoida kohuihin epäsymmetrisesti. Huolta ja tarvetta avautua herättää lähinnä oman maailmankuvan kanssa ristiriitainen sisältö.

Kun Nato julkaisi maaliskuussa selvityksen Sanna Marinin hallituksen kohtaamasta naisvihasta, tulos ei ollut mikään yllätys. Jos on seurannut poliittista keskustelua millä tahansa somealustalla, on ollut vaikea välttyä tytöttelyltä ja huorittelulta. Vaikka naisiin kohdistuva häirintä on piinannut somea jo vuosia ja vain lisääntynyt, en ole nähnyt tolkun äänien olevan huolissaan siitä, miten naisviha on nyt mennyt liian pitkälle.

Mutta kun Naton raportti julkaistiin ja Marin muut naiset vanavedessään nostivat naisvihan pöydälle, alkoi kollektiivinen uhriutumissyyttely. Kyllä nyt naiset ovat menneet liian pitkälle. Mitään ei saa enää sanoa. Ketään ei saa edes kritisoida, kun kaikki kuitataan naisvihaksi.

Tämä räikeä epäsymmetria paljastaa koruttomasti sen, että huoli toimii lähinnä populistisena, taitavasti ajoitettuna lyömäaseena.

Voisin lyödä vetoa siitä, että osa tolkun äänistä tietää tarkkaan, mitä tekee. He haistelevat trendejä ja kohderyhmänsä pelkoja ja iskevät juuri oikealla hetkellä konservatiiviseen markkinarakoon, jota median ja somevaikuttajien liberaali kärki ei tavoita.

Uusi ja vieras on meille kaikille epämiellyttävää, koska tutussa on helppoa olla. Siksi outoudella mehustelu on niin räjähdysherkkää. Kun tolkun ihminen iskee sinänsä aivan inhimilliseen vierauden pelkoon, hän tavoittaa suuren joukon ihmisiä, jotka ovat kokeneet tulleensa vaiennetuiksi.

Kun huolijohtaja ensin käynnistää bussin, kyytiin nousee suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole peloistaan lainkaan tietoisia. Sen sijaan, että he tekisivät töitä esimerkiksi sisäistetyn muukalaisvihansa, läskifobiansa tai misogyniansa kanssa, heillä on nyt esikuva, joka silittelee heidän ennakkoluulojaan: sinulla on oikeus paheksua ja pysyä kaukana.

”Ei saa sanoa enää tytöksi ja pojaksi”, ”lihavuus on muotia”, ”heteroutta halveksutaan” tai ”valkoinen mies vaiennetaan” ovat yksiselitteisesti todellisuudesta vieraantuneita väitteitä. Ne eivät ole totta nyt, tuskin tulevaisuudessakaan.

Ymmärrys ei lisäänny, kaikki puhuvat ristiin ja kuilu vain syvenee.

Tolkun äänien esittämät uhkakuvat peilaavat enemmän Yhdysvaltojen vasemmiston radikaaleinta kulttuurikärkeä, mutta eivät ainakaan suomalaista arkitodellisuutta. On myös hyvä muistaa, että jopa Yhdysvalloissa, jossa woke-siipi on saanut paljon enemmän jalansijaa kuin Suomessa, kärkevimmät aatteet ovat myös marginaalia.

Karkeat kärjistykset kertovat lähinnä sen, ettei ole koskaan tullut itse pohtineeksi vallitsevia valtarakenteita. Luultavasti ei ole koskaan tullut vaiennetuksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Silloin ei ehkä ymmärrä sitä musertavaa painolastia, jonka alla moni ”vääränlainen” elää jatkuvasti. Miten voimakkaasti ympäristö edelleen esimerkiksi puskee heterosuhteeseen tai lakaisee rasismia maton alle.

Jos ei tunnista vähemmistöjä musertavia paineita alun perinkään, jokainen poikkeava, vähän radikaalimpi aate tuntuu hyökkäykseltä, joka voi murentaa vanhat arvot hetkenä minä hyvänsä.

Muistatteko, kun homostailisteista kertova Sillä silmällä -ohjelma alkoi pyöriä Suomen televisiossa? Silloin kohistiin, miten heterous yritetään painaa nurkkaan ”homopropagandalla”. Nyt lähinnä naureskelemme omalle ylilyönnillemme, kyseessä oli kuitenkin vain yksi tv-sarja.

Huoli kertoo kuitenkin jotain tärkeää. Kun silmiemme eteen lyödään jotain uutta ja vierasta, se herättää sisäistä ristiriitaa. Onko oma elämäntapani nyt uhattu?

Seuraavaksi syntyy vinouma. Vaikka 99 prosenttia mediasisällöstä olisi edelleen samaa vanhaa – kuten nyt vaikka hoikkien ihmisten kuvia – yksi prosentti lihavien ihmisten kuvia kiinnittää huomion, koska se on omalle silmälle outoa ja epämiellyttävää. Yhtäkkiä tuntuu, että lihavuutta tuputetaan ja se on peräti muotia.

Jos jo tässä kohtaa käsittelisi oman vierauden pelkonsa, huomaisi, että tulkinta on kohtuuton ja seurausta omasta vinoumasta. Silloin huomaisi, että aliedustettu ryhmä yritti vain saada itselleen hitusen lisää ääntä. Minua ei uhattu, elämä voi jatkua.

Usein tolkun ääni kompastuu ennen pitkää paradoksiin. Ensin hän pyrkii profiloitumaan tuulahdukseksi menneisyydestä, jolloin elettiin oikeaa elämää eikä pyöritty suurennelluissa somekohuissa. Kuitenkin hän itse omalla toiminnallaan vahvistaa narratiivia, jonka mukaan somekeskustelut ovat tärkeitä todellisuuden heijastumia. Pitäähän hän niitä pätevinä todisteina siitä, että maailma on menossa sekaisin.

Tutkimukset nimittäin osoittavat toisin: samanmielisiä marinoivat kaikukammiot ovat ilmiö, joista puhutaan usein, mutta niiden merkitystä myös liioitellaan. Valtaosa meistä on lopulta ajattelultaan varsin maltillisia, ja vain harva meistä muuttaa mieltään somekohujen perusteella. Eniten mielipiteisiimme vaikuttavat edelleen tosielämän läheiset ihmiset.

Twitteriäkin käyttää vain 13 prosenttia suomalaisista. Vaikka siis koko Suomen Twitter yhdessä päättäisi mennä liian pitkälle, 87 prosenttia kansasta ei olisi missään vaiheessa edes kuullut koko kohusta eikä voisi vähempää välittää.

”Liian pitkälle” menemisessä ei muutenkaan ole mitään uutta. Kun keskustelemme itsellemme uusilla termeillä vaikkapa sisäistetystä rasismista tai mikroaggressioista, on ihan luonnollista, että näkemyksiä sataa ääripäästä toiseen. Kautta aikojen uudet ilmiöt ovat edenneet aaltoliikkeenä. Somessa tuo aaltoliike vain nopeutuu ja voimistuu. Twitterin kaltaiset alustat kun ovat nokkeluuskilpailu, joissa kärkevin voittaa.

En tietenkään kannata silmitöntä yksilöiden kimppuun hyökkäämistä. Cancel-kulttuurin vaaroista varoittelu saa kuitenkin helposti unohtamaan sen, että keskustelun tärkein pyrkimys on ehkäistä syrjintää ja suojella vähemmistöjä.

”Mitään ei saa enää sanoa” on itsensä kumoava väite. Jos kerran mitään ei saa enää sanoa, niin miksi kaikki sanovat jatkuvasti kaikkialla, että mitään ei saa enää sanoa? Jos kritiikkiä kerran systemaattisesti vaiennetaan, miksi tolkun äänten kirjoitukset keräävät usein paljon enemmän somejakoja, reaktioita ja näkyvyyttä kuin alkuperäiset keskustelunavaukset? Miten esimerkiksi Kari Aihinen, joka avautui vaientamisesta ja liiasta herkkyydestä Apu-lehden sivuilla, sai rutkasti palstatilaa ja oli valtakunnan pääpuheenaiheita monta päivää?

”Mitään ei saa enää sanoa” kertoo usein siitä, että tuli itse sanoneeksi jotain harkitsematonta ja joku iski takaisin. Sananvapauden kapeutumisesta huolestuminen on kätevä tapa purkaa omaa harmitusta sen sijaan, että pohtisi, olisiko sittenkin omissa sanomisissa ollut jotain korjattavaa.

Sosiaalinen media on muuttanut keskustelun kulkua valtavasti. Kun ennen joukkoviestimet hallitsivat agendaa, somen ansiosta tieto liikkuu nyt kaikkiin suuntiin: ylhäältä alas, alhaalta ylös ja sivusuunnassa, ihmiseltä ihmiselle.

Ehkä me vieläkin hahmotamme tiedonkulkua vanhan ylhäältä alas, yhdeltä massoille -kehyksen kautta. Emme ehkä vieläkään ole täysin käsittäneet, että nykyään lukemattomat eri aatteet, ryhmät ja ihmiset voivat olla äänessä ja saada jalansijaa yhtaikaa ilman, että se on keneltäkään muulta pois.

Laajamittainen vaientaminen on mahdollista enää lähinnä totalitaristisissa valtioissa, joissa johtajilla on valtaa sensuroida kokonaisia somealustoja tai vaikka sulkea internet. Näissäkin maissa sensuuri on tosin käynyt vaikeaksi, sillä hiljennetty löytää kyllä keinon olla äänessä. Tolkun äänet luovat siis tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Tuskin koskaan ennen somea meillä on ollut samanlaista mahdollisuutta sanoa isoille yleisöille ihan mitä haluamme. Maailma ei ole muuttunut maagisesti herkemmäksi, vaan ero on siinä, että nyt on olemassa kanava, jossa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja syrjintää kohdanneet ryhmät pääsevät ääneen ja kyseenalaistamaan vallitsevia puhetapoja.

Kun siis mustat, lihavat, naiset, transsukupuoliset tai muut julkisuudessa aliedustetut ryhmät haastavat olemassa olevia tarinoita, se ei tarkoita, että he yrittävät painaa valtaväestöä marginaaliin. He tuovat yhden ja vallitsevan näkökulman rinnalle täydentäviä todellisuuksia: Hei oletko ajatellut, että harmittomilta tuntuvat heittosi saattavatkin olla rasistisia, koska et ole nähnyt niitä ei-valkoisen näkökulmasta? Oletko ehkä tahtomattasi vähätellyt naisia ja vahvistanut uskomuksia, että naiset ovat vähän miehiä huonompia?

On ihan hyvä, että some herättelee meitä välillä Ruususen unestamme ja muistuttaa, että todellisuus ei ole yhtä mukava kaikille. Pieni pistos on inhimillisen kehityksen ja empatian merkki. On kaikkien etu, että valtaväestö tunnustaa marginaalin olemassaolon ja suo sille liikkumatilaa.

Tolkun ääni esiintyy kriittisenä keskustelijana, mutta ei oikeasti kannusta meitä ymmärtämään syvällisesti uusia ilmiöitä ja haastamaan ajatteluamme. Tolkun ääni tarjoilee ilmiöistä kärjistetyn, hiukan pinnallisen version, joka saa ne tuntumaan entistä vieraammilta. Silloin meidän ei tarvitse koskaan poistua omasta kuplastamme.

Tolkun ääni on huolissaan vaientamisesta, mutta päätyy lopulta vaientamaan itse.

Naiset jotka vihaavat naisia

Näin yhtenä yönä unta Sanna Marinista.

Unessa Marin innostui kokeilemaan sähkönsinistä luomiväriä ja levitti sen kulmakarvoihin saakka. Marin halusi, että hakisin hänelle vielä huulikiiltoa.

Unilogiikallani ajattelin kahta asiaa: 1. Miten joku näyttää noin hyvältä tuolla luomivärisävyllä? Epäreilua! 2. Mitä se pääministeri oikein hössöttää meikeistä? Eikö sillä olisi tärkeämpääkin tekemistä?

Kun heräsin, hymähdin huvittuneena. Sitten vakavoiduin.

Jopa öinen alitajuntani oli ajatellut, että meikit ovat hössötystä. Että nämä ovat taas näitä akkain juttuja, jotka ovat pois jostain tärkeämmästä.

Kohtasin pienen, mutta paljastavan merkin sisäistetystä naisvihasta.

YK julkaisi hiljattain laajan tutkimuksen, jonka mukaan valtaosalla meistä on uskomuksia siitä, että naiset ovat miehiä huonompia. Naisesta ei ole johtajaksi. Naisen pitää antaa työpaikoilla etusija miehelle. Nainen on fyysisesti ja henkisesti heiveröisempi.

Yksi tutkimuksen huolestuttavimmista tuloksista on se, että naisia vähätteleviä uskomuksia on lähes yhtä paljon naisilla (86 prosenttia vastaajista) kuin miehillä (91 prosenttia).

Samaan aikaan naisviha eli misogynia rehottaa somessa näkyvämmin kuin aikoihin. Osasyy on se, että naisjohtoinen hallituksemme on innostanut trollit liikkeelle. Toinen, osittain edelliseen liittyvä syy on oikeistopopulismin nousu, johon kuuluu olennaisesti median ja politiikan vallitsevan agendan, kuten nyt vaikka feminismin vastustaminen.

Siinä, että vihakommenteissa loistavat innokkaat populistit, jotka usein ovat miehiä, ei ole sinänsä mitään uutta. Ehkä vielä enemmän minua huolestuttaa se, että naisvihamielistä kommentointia harrastavat yhä näkyvämmin myös naiset. Nämä naiset vähättelevät naisiin kohdistunutta häirintää ja sukupuoleen meneviä asiattomuuksia, häpeävät ja pyytävät kollektiivisesti anteeksi ”turhaa uhriutumistamme”.

Maaliskuun puolivälissä sotilasliitto NATO julkaisi selvityksen, jonka mukaan Suomen naisjohtoinen hallitus on poikkeuksellisen voimakkaan, sukupuoleen kohdistuvan vihakampanjan kohteena. Marin twiittasi tutkimustuloksesta saatesanoilla:

”Osaamaton, kokematon, Sokoksen kassa, tyttö, tyttöhallitus, huulipunahallitus, sukkahousuhallitus, uhkailu, vihapuhe, maalitus. Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Twiitistä heräsi odotetusti vilkas keskustelu. Kommenttien sisältö osoitti täydellisesti, että tutkimuksen tulokset pitivät paikkansa.

Tykätyimpien ja jaetuimpien reaktioiden joukossa oli tämä:

”Et sitten enää muuta keksinyt? Naisena on pakko sanoa että nyt meni riman alta. Tehkää työnne ja lopettakaa uhriutuminen. Moitteet tulee huonosta työstä ei siitä että olette naisia.”

Puheenaiheen vaihtaminen on tyypillinen vaientamisen muoto. Tässäkin kommentoija, nainen hänkin, taitavasti sivuuttaa Marinin twiitissä mainitut vähättelevät ilmaisut ja sen, miten päivänselvästi ne liittyvät nimenomaan naissukupuoleen. Samalla hän sivuuttaa kokonaan sen, että vastaavia tuloksia on saatu myös kansainvälisissä tutkimuksissa. Naiset kaikkialla kohtaavat selvästi enemmän ja voimakkaampaa verkkohäirintää kuin miehet.

Vai olisiko miestä kutsuttu missään keikisteleväksi Sokoksen kassaksi tai miesjohtoista hallitusta nimitetty huulipunahallitukseksi? Epäilen.

Toimittajana olen kohdannut paljon sekä miehiltä että naisilta naisille kohdistuvaa vähättelyä. Kun vielä opiskelin journalismia ja päätin hakea Ylen tai Aamulehden sijaan harjoitteluun naistenlehteen, jouduin ensin kohtaamaan omat ennakkoluuloni. Otetaanko minua ikinä tosissaan, jos nimeni on muotijutuissa?

Kun harjoitteluni alkoi, huomasin, että en itsekään tiennyt naistenlehdistä yhtään mitään. Ensimmäisenä kesänäni kirjoitin kotiväkivaltaa kokeneiden naisten auttavasta puhelimesta, valvoin yön kroonisesta unettomuudesta kärsivän kanssa, seurasin pariskuntaa, jonka toinen osapuoli kävi läpi sukupuolenkorjausprosessia ja matkustin Venäjän rajalle tutkimaan, miten venäläisten mökkeilijöiden saapuminen muuttaa paikallista suomalaisyhteisöä.

Pääsin omista ennakkoluuloistani, mutta en ulkomaailman. Kun kerroin eräissä opiskelijabileissä kollegalle, että olen harjoittelussa naistenlehdessä, hän vastasi: ”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ne kyllä samalla tavalla tärkeitä ole kuin uutistoimittajat.”

Urani varrella olen lähes tiedostamattani sisäistänyt puhetavan, jossa kerron työstäni ulkopuolisille hiukan anteeksi pyydellen ja selitellen. Kuinka ihan oikeasti olen tavannut naistenlehdissä lahjakkaimpia tuntemiani journalisteja ja editoreja ja valokuvaajia ja kirjoittanut vaikka mistä tärkeästä. Aivan kuin naisille suunnattujen sisältöjen pitäisi olla erityisen fiksuja, erityisen ajankohtaisia, erityisen valveutuneita, erityisen hyvin editoituja päästäkseen valtavirtajournalismin viivalle.

Vielä muutama vuosi sitten, kun Suomen johtavat mediat alkoivat lisätä uutisten rinnalle perinteisesti naisten genreinä pidettyjä aiheita, kuten hyvinvointia ja perhettä, julkisuudessa huolehdittiin, ovatko etusivut jatkossa täynnä pelkkää huulipuna-arvostelua. Merkittävä osa tästäkin kritiikistä tuli naisilta.

Vaikkia monia muureja on jo murennettu, edelleen vuonna 2021 lifestyle, naiset ja hömppä niputetaan arkipuheessa yhteen. Oikeasti jaottelu on täysin sopimuksenvarainen. Vaikka esimerkiksi teknologiajutut ilmestyvät usein lifestylen alla, en ole ainakaan vielä törmännyt laajamittaiseen huoleen siitä, miten koeajoartikkelit tai älykelloarviot tyhmentävät yleisöä.

Sama koskee kuluttamisen sukupuolijakoa, jonka Emmi Nuorgam kiteyttää erinomaisesti Ylen kolumnissaan: miesten teknologiashoppailua pidetään harvemmin höppänänä tuhlailuna kuin naisten vaateostoksia. Me kaikki rentoudumme Game of Thronesin äärellä, mutta sukupuolineutraalilla hömpällä ei ole samanlaista häpeäleimaa. Sitä ei ole puskettu omaan nurkkaansa.

En ollut siis lainkaan yllättynyt, kun Sanna Marin kohtasi paheksuntaa Trendi-lehden kannessa esiintymisestä. Kritiikin mukaan senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tärkeämpään, vaikka Suomen Kuvalehden haastatteluun.

Valtaosa kommentoijista ei selvästikään ollut lukenut Trendin artikkelia vaan kiinnitti huomionsa vain hiukan tavallista avonaisempaan bleiseriin. Jutussa Marin pohti totuttua henkilökohtaisemmalla otteella milleniaalinaisen kohtaamia paineita nyky-Suomessa, valtavan työkuorman tuomaa tunnetaakkaa ja loppuunpalamisen vaaraa. Toisin sanoen hän onnistui tuomaan julkisuuskuvaansa jotain uutta ja pohdiskeli kansanterveydellisestikin tärkeitä teemoja, joihin valtavan moni voi samastua. Mutta koska sanat oli painettu naistenlehden sivuille ja Marinilla oli stailattu bleiserilook ja näyttävä kaulakoru — kassan keikistelyä.

Kommentointi kuvastaa sitä, miten naisia ja naisiin liittyviä sisältöjä painetaan edelleen marginaaliin. Se taas muokkaa käsitystämme siitä, mitä ylipäätään pidämme tärkeänä ja todellisena. Esimerkiksi International Women’s Media Foundationin laajassa tutkimuksessa havaittiin, että naisten näkökulmat ovat jääneet koronapandemian uutisoinnissa jalkoihin. Ympäri maailman toistuu sama trendi: kovaa, poliittista ja yhteiskunnallista uutisointia hallitsevat miesten äänet, kasvot ja
perspektiivit. Suuret tarinat ovat miesten, sivujuonteet naisten.

Naissisältöjen vähättely nousi pinnalle myös joulukuussa 2020, kun radiokanava Aalto uudistui ja muutti nimensä Me Naiset Radioksi. Heti, kun promootiokuva kanavan uudesta ilmeestä julkistettiin, kommenttikenttä räjähti. Kritiikin näkyvin kärki oli diversiteetti: kaikki uudet juontajat olivat valkoisia, nuoria, hoikkia naisia. Tämä osa keskustelusta on tärkeä. Suomen mediarepresentaatio on vielä kaukana todellisesta moninaisuudesta.

Diversiteetin sijaan tahdon kuitenkin tässä pureutua kritiikin toiseen kärkeen, josta ei juuri puhuttu. Se kohdistui radiokanavan lupaukseen naisille suunnatusta sisällöstä. Merkittävä osa kommentoijista tarttui siihen, miten Radio Aalto profiloi itsensä nyt uudelleen naisten mediaksi. Onko siellä nyt sitten pelkkää juoruskumpittelua ja vaahtokylpyjä, jota Erkkikään ei jaksa kuunnella?  

Vaikka Me Naiset Radio ei ollut vielä julkaissut yhtäkään lähetystä, kommenteissa ja parodioissa kuvitteelliset juontajat kikattelivat tyhjäpäisinä bimboina Helsinki-ässä raikuen. Jo ennakkoon vallitsi yhteisymmärrys siitä, että ahdasmielistä ja tyhjäpäistä hömppää on tulossa.  

Kuten eräs kommentoija, nainen, kirjoitti, kuinka taas kanakerho kokoontuu ja se on ihan kauheaa, eikä hän ikinä lukisi Me Naisia.

Kaikkia mediasisältöjä, myös naisille suunnattuja, saa ja pitää kritisoida. Samalla on kuitenkin tärkeää kysyä, arvioimmeko miehille ja naisille suunnattuja sisältöjä samoilla kriteereillä vai katsommeko niitä kaikkia ihan pikkuisen naisia vähättelevien lasien läpi. Ja olemmeko itsekään tietoisia siitä, että meillä on nämä lasit päässä?

Olen törmännyt urani aikana moneen naiseen, joka myöntää, ettei ole koskaan lukenut yhtään naistenlehteä. Sitten seuraa usein jatkoajatus: ne ovat liian pinnallisia. Tällainen lausahdus on keino erottautua ja osoittaa olevansa fiksu ja valveutunut yhteiskunnan jäsen. Haitallista on se, että erottautuminen tehdään nimenomaan painamalla naisia alas.

Vai mikä muu selittää sen, että moni on valmis lyömään kokonaisen laajan mediagenren alas vain kohderyhmän sukupuolen perusteella? Silloinkin, kun samassa lauseessa myöntää, ettei ole edes tutustunut koko genreen kunnolla? Eikö se paljasta, että naisille suunnattujen sisältöjen sijaan halveksunnan kohteena on pikemminkin naiseus itsessään?

Yksi viattomalta tuntuva merkki naisia vähättelevistä uskomuksista on kova tarve selittää, ettei itse ole kuin muut tytöt, että en minä nyt ainakaan puhu, käyttäydy ja kuluta kuin nainen. Monesti tähän asenteeseen kuuluu vallitsevien tasa-arvopyrkimysten vastustaminen: Miehet eivät enää saa olla tosimiehiä, minä ainakin tykkään kun joku läpsäisee pakaralle, ja lasikaton rikkominenkin on ihan vain omasta asenteesta kiinni. Sillä rakenteellisen tason ongelmiahan ei ole olemassa, jos minä en niitä tunnista.

Tavoitan kyllä veljeilyn houkutuksen. On helppoa olla ”one of the guys”. Silloin ei tarvitse kohdata sisäistettyjä, omaa sukupuolta syrjiviä asenteita. Mukavaahan se ei nimittäin ole, eikä helppoa.

Naisia vähättelevien uskomusten purkaminen lähtee pienestä ja laajenee ulospäin. Samalla meidän naisten on herättävä siitä illuusiosta, että olisimme itse naisvihalle immuuneja. Jos luomme ilmapiiriä, jossa on ok puhua totuutena naisten heikkoudesta, juoruilusta tai tyhjäpäisyydestä, normalisoimme ja teemme tilaa myös vakavammalle vähättelylle ja viime kädessä häirinnälle. Sisältä päin lyöminen on haitallista ja vie turhaa energiaa.

Sillä jos edes naiset eivät lakkaa vihaamasta naisia, miten tasa-arvo voi ikinä tulla valmiiksi?

kuva: Wikimedia Commons

Kirjoitatko maailmasta vihollisen vai ystävän?

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, millaista tarinaa elämästäsi rakennat?

Ketkä ovat keskushenkilöitä? Oletko itse päähenkilö, sivuhenkilö?

Ohjaako sinua kohtalo ja vääjäämätön vai sattuma ja valinnanvapaus?

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Oletko ikinä ajatellut, että kirjoitat tuota tarinaa joka sekunti? Että syyt ja seuraukset eivät rakennu taustalla passiivisesti, vaan mielesi luo aktiivisesti jonoja ja järjestyksiä joka hetki.

Vielä tärkeämpää: uskallatko haastaa tarinaasi?

Ei ole yhdentekevää, millaiseksi tarina muodostuu. Se voi palvella tai kahlita. Se voi siivittää menestykseen tai lukita ikivanhoihin tulkintoihin, jotka eivät ole todellisuutta.

Aloin purkaa omaa tarinaani ehkä muutama vuosi sitten ja oivalsin, että siinä oli vanhentuneita kappaleita, jotka eivät palvelleet minua.

Olin tarinassani usein sivuhenkilö. Päälinjat muotoutuivat jo lapsena. Ensinäytöksissä pääosaa näyttelivät kiusaajat, minä itse haahuilin kömpelönä syrjässä. Kun syrjivät ihmiset lähtivät omille teilleen, en yhtäkkiä muuttunut päähenkilöksi, vaan omaksuin nopeasti itselleni tutun viitan: minä, ujo ja syrjäänvetäytyvä.

Pystyn vieläkin näkemään kirjoittamani hahmon elävästi: lähellä seinää, välttelevä katse ja suu tiukkana viivana. Mielessä repliikkejä: En ole tarpeeksi fiksu, hauska ja kiinnostava. En osaa keskustella. Ei kukaan halua olla minun kanssani.

Kyyryssä, henkisestikin.

Harva lähestyi minua. Miten he olisivat uskaltaneet, sillä joka soluni viestitti, että tahdon olla yksin. Mutta en silloin osannut ajatella niin, vaan käänsin kaiken omaan tarinaani sopivaksi: no niin, tämä todistaa kaiken, olen vääränlainen.

Ihmiskohtaamisista tuli koko ajan epämiellyttävämpiä. Mitä useamman kokemuksen sain siitä, etten kuulu joukkoon, sitä tiukemmin pidin kiinni uskomuksistani. Lopulta jäin juhlista suosiolla kokonaan kotiin. Miksi mennä pettymään?

Tarina alkoi toisintua muuallakin elämässäni, se laajeni selittämään maailmani syvintä logiikkaa. Aloin ajatella, että minulle varmasti sattuu jotain pahaa, en kykene selviämään elämässä kuten muut. Sillä uhri ei näe itseään vahvana, vaan avuttomana.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina.

Lause lauseelta kirjoitin todellisuudesta ajatusteni kuvaa. Tarinaa, jossa minä olin uhri ja muut vihollisia.

En silloin tiennyt, että minulla olisi vapaus valita toisenlainenkin tarina. Päinvastoin: mitä syvemmälle rooliini upposin, sitä luontevammalta se alkoi tuntua – ja sitä vähemmän taistelin vastaan. Sitä hanakammin tulkitsin muita ihmisiä omasta tarinastani käsin, mustavalkoisesti, sillä uhrin maailmassa ei juuri ole harmaan sävyjä.

Se oli minun suojakuoreni: satuta itseäsi ennen kuin muut ehtivät. Jos tarinani olisi ollut alun alkaenkin toisenlainen, olisin oivaltanut, että eivät muut olleet alkujaankaan aikeissa satuttaa. Ja vaikka olisivatkin, niin minulla olisi ollut voimaa nousta heitä vastaan, sillä en minä ollut uhri.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Elin samaa tarinaa lapsesta aikuiseksi, poikkeamatta koskaan uusille sivupoluille.

Lopulta jouduin pysähtymään ja kysymään itseltäni: miksi?

Oivalsin, että vetäydyin usein syrjään, koska olin kirjoittanut itseni sellaiseksi. Olin rakentanut maailman, jossa on ystäviä ja vihollisia, mustaa ja valkoista, voittoja ja häviöitä.

Kysyin itseltäni: mitä jos maailma ja oma roolini onkin todellisuudessa mutkikkaampi?Aloin haastaa mieltäni, tavata ihmisiä, avata suutani. Lakkasin välttelemästä tilanteita, jotka pelottivat.

Vieläkin tarina nostaa välillä päätään, mutta nyt pystyn haastamaan ja tiedostamaan. Ei maailma ole sen kummemmin vihollinen tai ystäväkään. Tutut lauseet, kuten miksi minulle aina käy huonosti tai miksen koskaan opi mitään eivät kuvaa todellista elämää, vaan ne ovat mielen ahkeroimia tulkintoja.

Minulla on voimaa valita toisenlainen tarina.

Ahdistukseen ei tarvitse tottua

Se alkoi vaivihkaa. Nopeana sormen naputuksena. Aamuyöhön valvomisena, Leposykkeenä 90.

Se hukkui puuhastelun ja hymyn alle.

Kun yritin pysähtyä meditoimaan tai muuten vain oleilemaan, olo oli heti levoton, piti pian keksiä jotain sijaispuuhaa. Siivoilua, päätöntä puhelimen räpläilyä.

Se alkoi ujuttautua aamuihinkin. Sydämentykytyksenä, hikoiluna, vatsanväänteinä. Mieleni ei ollut hetkeäkään aloillaan vaan kävi kaiken aikaa tuplavaihteella, etsi uutta stressin kohdetta heti kun olin jättänyt edellisen.

Tuolloin opiskelin vielä yliopistossa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten suoriutunut kursseista muiden tahtiin. Tunsin myös häpeää, sillä ahdistus hiipi elämääni juuri, kun olin toipunut masennuksesta. Olin vielä väsynyt, mutta pystyin taas toimimaan, tuntemaan iloa. Lumouduin uusista väreistä niin, etten malttanut painaa jarrua, kun mieleni kaipasi sitä vielä kipeästi. Puskin itseni liian nopeasti muiden ilmoille.

Ahdistuksesta tuli perustunne, enkä ajatellut olevani sairas. Pystyinhän edelleen toimimaan, opiskelemaan, vaikkakin puolitehoilla. Ajattelin vain, että olin laiska, osaamaton. Epäonnistunut paranemisessa, mutta en kuitenkaan niin kipeä, että tarvitsisin apua.

Jossain vaiheessa en enää muistanut, miltä tuntuu elää kokonainen päivä ilman ahdistusta.

Englannissa sille on kuvaava termi, High Functioning Anxiety. Ahdistus, joka piiloutuu hyvän toimintakyvyn alle. Se on epämääräistä hermostuneisuutta, taukoamatonta murehtimista, fyysisiä oireita. Moni syyllistää itseään niistä – ajattelee minun tapaani, ettei ole varsinaisesti sairas, että epämääräinen olo on seurausta siitä, että on itse tehnyt jotain väärin.

On arvioitu, että jopa puolet ahdistuneisuushäiriöistä jää diagnosoimatta, ylikin. Minulla ei onneksi jäänyt, sillä lopulta päädyin hakemaan apua.

Ei ahdistukseen tarvitse, eikä kuulukaan, tottua.

Krooninen sormien naputus, hermostunut puuhailu ja ylikierroksilla käyvä mieli ei koskaan ole vain ärsyttävä pieni riesa. Se on merkki jostain suuremmasta, joka yrittää päästä pintaan: tunteista, traumoista, ratkaisemattomista ongelmista. Se on vahvaa, opittua välttelyä.

Se on paljon enemmän kuin vain mielen levottomuutta ja hetkellistä ikävää oloa. Ahdistus muovasi koko todellisuuttani. Uskoin, että maailma on pelottava paikka, jossa en pärjää. Mieleni oli sekava vyyhti katkeamatonta kiirettä, ilotonta suorittamista, pelkoa, syyllisyyttä, kontrollin menetystä.

Se ei ole koskaan vain ahdistusta.

Lopulta aloin pysähtyä tunteideni ääreen ja kysyä vaikeita kysymyksiä (miksi tunnen näin) ja toisaalta harjoitella hyväksyntää (ahdistus ei ole yhtä kuin minä). Vähä vähältä ahdistus alkoi menettää teräänsä. Huomasin, etten ollut koskaan pysähtynyt todella työstämään sitä, mistä ahdistukseni oikein kumpuaa: Siitä, että vaadin itseltäni kohtuuttomia suorituksia. Siitä, että tunnen häpeää sellaisissakin tilanteissa, joissa ei kuuluisi. Ja niin edelleen.

Kun oivalsin, että ahdistus on oire jostain eikä osa minua, sain voimaa käsitellä sitä. Aloin toistella itselleni, ettei tunteissa ole mitään pelottavaa, ne eivät voi satuttaa minua oikeasti. Mutta minun on parempi työstää ne nyt kuin antaa niiden kasvaa möröiksi mielessäni.

Aiemmin elämässäni oli yksi vahva ääni, ahdistuksen ääni. Nyt ääniä on kaksi, yksi vahva ja yksi heikko. Heikko on ahdistuksen ääni. Vahva on omani.

Ja vaikka äänet välillä kamppailevat, oma ääni voimistuu kaiken aikaa. Se vahvistuu joka kerta, kun muistan pysähtyä tunteideni ääreen ja sanon itselleni, että ne eivät oikeasti voi satuttaa. Silloin muistan, että minä itse olen niiden alla. Ehjä ja tyyni.

 

 

 

Hyvinvointi ei ole yhtä kuin hoikkuus – sillä paranemisen ei tarvitse mahtua muottiin

Kun aloin toipua syömishäiriöstä, ajattelin, että on tasan yksi oikeaoppinen tapa parantua: pitää näyttää urheilulliselta. Fitnessbuumi oli tuolloin juuri lyönyt läpi. Se sai minut uskomaan, että urheilullisuus tarkoittaa alhaista rasvaprosenttia ja erottuvia, muttei liian suuria lihaksia.

Niinpä liityin salille, söin hyvin vähän hiilihydraattia ja nippa nappa tarpeeksi proteiinia. Nyt kun katson noita kuvia, järkytyn joka kerta hiukan, sillä näytän onnettomalta ja kuihtuneelta. Mutta näytin kuitenkin hyväksyttävällä tavalla parantuneelta, koska kukaan ei ollut enää huolissaan minusta. Satuin istumaan yhteen sen hetken stereotyyppiseen hyvinvoinnin muottiin.

Puhumme hyvinvoinnista kauniilla sanoilla, mutta usein taustalta paljastuvat ahtaat ajatusmallit. Tunnettu kehopositiivisuuden lähettiläs Megan Crabbe eli Bodyposipanda on siitä hyvä esimerkki. Kun hän julkaisee kuvapareja alipainoisesta, sairaasta menneisyyden itsestään ja nykyisestä, pyöreämmästä itsestään, moni kannustaa ja kiittelee. Mutta huolestuttavan moni myös ylistää sairausajan kuvia: Näytit ennen niin hyvältä.

Toinen hyvä esimerkki on somevaikuttaja, anoreksiasta parantunut Jen Bretty. Hän on liikunnallinen ja normaalipainoinen, mutta koska hän on toipumisvaiheessa, hänen kehonsa muuttuu. Hän syö vlogeissaan isoja aamiaisia, vehnäbageleita ja välipalapatukoita, katsoo Netflixiä ja saattaa lähteä spontaanisti pizzalle. Hän julkaisee rehellisiä kuvia raskausarvistaan, muuttuvasta kehostaan.

Hän myös urheilee aktiivisesti, mutta hän on päättänyt lopettaa treeniensä kuvaamisen someen, koska se ruokkisi hänen mukaansa vääränlaista vertailua ja ulkonäköpaineita. Valinnalla on se seuraus, että Jen saa omien sanojensa mukaan päivittäin vihapostia: Tuolla menolla olet kohta sairaalloisen ylipainoinen. This is fatness, not fitness!

Ei riitä, että ihminen kertoo selvinneensä kuolemanvakavasta sairaudesta ja olevansa nyt kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Ei riitä, että hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen, arvomaailmansa kypsyneen, ihmissuhteidensa syventyneen.  Jos hänen kehonsa näyttää väärällä tavalla toipuneelta, hänet voidaan leimata epäonnistuneeksi.

Vaikka vihaviestit eivät kohdistu minuun, ne pistävät, sillä ne osuvat niin lähelle. Vaikka nykyään olen ihan normaalikokoinen ja liikun edelleen aktiivisesti, aina välillä takaraivossani piikittelee kurittava ajatus: Olenko jo liian rento? Olenko vielä hyväksyttävästi parantunut, jos kehoni muuttuu tästä? 

Fitnesskupla on onneksi höllentynyt, mutta se on istuttanut mieleemme tiukasti ajatuksen siitä, että hyvinvointi on tietty kehon muoto. Sosiaalinen media on ongelmallinen kanava, kun sillä kommunikoidaan mutkikkaita, hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia käsitteitä. Se on niin hypervisuaalinen, pinnallinen ja vauhdikas, ettei se pysähdy perustelemaan. Kuvat, ilmiasut, ovat sen tapa keskustella – eivät syyt vaan seuraukset.

Meitä pommitetaan tietynlaisilla vartaloilla ja ruokavalioilla, jotka todellisuudessa eivät edes ole hyvinvointi itse, vaan vain yksi mahdollinen hyvinvoinnin ilmiasu. Koska altistumme kuville toistuvasti, äärimmillään alamme ajatella, että ne ovat hyvinvointi itse. Terveellisestä syömisestä tulee yhtä kuin clean eating, vihersmoothiet tai veganismi. Hyvinvoivasta kehosta on yhtä kuin sopiva rasvattomuus, kapea vyötärö, kirkas iho, valmiiksi pureskeltu muotti, johon on aina sisäänrakennettu rajoittaminen, kurittaminen ja tietty ulkonäkö.

Itse olin onneton fitnesskuplassani. Koko energiani meni siihen, että pyrin ahtaaseen muottiin, joka oli keholleni luonnoton. Vaikka kuinka treenasin, rajoitin ja kituutin, en koskaan nähnyt peilistä sitä, mitä halusin.

Täytän tänä vuonna 28, enkä onneksi elänyt teinivuosiani Instagramissa. Olin jo parikymppinen, kun fitnessbuumi ja armoton somevertailu vei minut mennessään. Se teki paljon tuhoa ja vaikuttaa ajatteluuni edelleen, mutta säästyin kuitenkin paljolta, sillä olin kypsempi kohtaamaan sen.

Enemmän olen huolissani nuoremmista. Jos ihmiset ovat joukolla valmiita tyrmäämään stereotypiaan sopimattomat terveet vartalot ja joustavat ruokavaliot vääriksi ja sairaiksi, miten nuori voi oppia, että hyvinvointi on syvimmillään sisäinen tunne? Oppiiko hän, miten laaja käsite normaali vartalo todella on tai miten monella eri tavalla voimme elää hyvää elämää? Että raskausarvet ja painonvaihtelut ovat osa tervettä ihmiskehoa?

Kuka muistuttaa häntä siitä, että vaikka optimoisimme kaiken, terveydessä on lopulta paljon kiinni sattumasta ja toisaalta hyvin vähän yksityiskohdista, kuten siitä, valitsenko lounaalla riisikakun vai vehnäsämpylän?

Yllätän itsenikin vielä joskus kummallisista ajatusmalleista, kuten siitä, ettei iltayhdeksän jälkeen kannattaisi enää syödä. Tai siitä, että olin lähes tiedostamattani lakannut ottamasta riisiä ja perunaa lounaalla, koska vähähiilihydraattinen buumi istutti päähäni ajatuksen, että nopea hiilihydraatti on pahasta. Tämän auki kirjoittaminenkin tuntuu absurdilta, sillä tiedän aivan hyvin ajatukseni hulluuden. Kun lopulta päätin ottaa perunaa lautaselle, jouduin käymään sisäisen keskustelun: Ihmiskeho tarvitsee hiilihydraatteja. Olet menossa lenkille tänään. Saman keskustelun joudun käymään myös silloin, kun päätän ostaa itselleni spontaanisti jäätelön: teenkö oikein? Onko tämä enää hyvinvointia?

Mutta kerta toisensa jälkeen pysäytän itseni. Opastan itseäni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. Juuri tämä on minulle hyvinvointia, tätä tarvitsen kipeimmin. En sokerista siivottua ruokavaliota tai rasvanpolttojumppia.

Vähä vähältä olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua mistään. Kestävä hyvinvointi ei vaadi ehdottomuutta ja tiukkoja sääntöjä, varsinkaan ulkoa saneltuja.

Liian usein hyvinvoinnista puhuessamme unohdamme täysin yhden sen kaikkein tärkeimmistä palasista: joustavuuden. Todellisen joustavuuden nähdäkseen pitää nähdä kokonaisuus, tavallinen arki, jonka sosiaalinen media taitavasti häivyttää. Siihen mahtuvat sekä spontaanit karkkipussilliset sohvalla että juoksulenkit. Siihen mahtuvat suuret ja pienet lihakset, raskausarvet ja selluliitti, litteät ja pyöreät vatsat.

Todellinen käänne tapahtuu, kun alkaa etsiä hyvinvointia omasta kehostaan käsin. Ei enää kysy, miten minun kuuluu tehdä, vaan mitä minä juuri nyt tarvitsen. Silloin ei enää tarvitse turvautua kuureihin ja sääntöihin.

Ei tarvitse enää ikinä puskea kehoaan yhteenkään muottiin.

En ole ostanut mitään puoleen vuoteen – ja oivalsin, miksi olin koukussa tavaraan

Nyt suoritan raivoraivauksen ja ryhdyn minimalistiksi!

Kun minimalismibuumi alkoi nostaa päätään viime vuonna, tuijotin turhautuneena kotini pölyisiä ja pursuilevia hyllyjä, laatikkoja ja naulakoita. Tavarakasoja, jotka säntillisesti pakkasin muutosta toiseen mukana edes tietämättä miksi.

Hiljalleen mielessäni kypsyi juhlallinen ajatus: luopuisin kaikesta turhasta. Ajattelin tyhjiä ikkunalautoja, vajaita viikattuja pinoja, puolityhjää vaaterekkiä, pyykkikoria joka ei koskaan pursuile yli, muutamia tarkkaan valittuja ja kauniiseen riviin aseteltuja kenkäpareja. Tunsin jo valmiiksi hyvää omaatuntoa.

Tyhjensin kaikki vaatelaatikkoni olohuoneeseen. Jaksoin raivausoperaatiota pari päivää, kyllästyin ja jätin vaatekasat pölyttymään.

Jatkoin vanhalla linjalla: lohtu- ja impulssishoppailin, vaikka olin vannonut tästedes tekeväni vain harkittuja hankintoja. Hankin muun muassa ylihintaiset kuulokkeet, jotka myin eteenpäin alle kuukauden päästä, ja kannettavan tietokoneen lähinnä ulkonäön perusteella.

Loppusyksystä tuli äkkistoppi. Jouduin tekemään pari isoa välttämätöntä hankintaa. Samalla tajusin, etten hetkeen voisi käyttää rahojani mihinkään ylimääräiseen.

Yllätyksekseni huomasin, että minua ahdistaa. Ei siksi, että en pärjäisi, vaan koska pidän kauniista tavaroista ja vaatteista ja nautin sisustamisesta. Minua ahdisti, koska olin laatinut jo valmiiksi mittavan ostoslistan tälle vuodelle. Tarvitsisin ison peilin eteiseen, uuden kiiltävän kannettavan kirjoittamiseen, itämaisen maton olohuoneeseen, tauluja,  verhot. Lisäksi tämän, tämän ja tämän vaatteen.  Tietokoneelle olin tallentanut kymmeniä välilehtiä nettikauppoihin.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen.

Jouduin kohtaamaan totuuden, jota en ollut halunnut myöntää: olen koukussa ostamiseen. Täytän tyhjiä hetkiä impulsseilla ja haen hankinnoista hetkellistä turvallisuuden tunnetta. Puhumattakaan mantrasta, jota olen hokenut itselleni sovituskopeissa lukemattomat kerrat: Sinä ansaitset tämän.

Olen ulkoistanut yksiä syvimmistä inhimillisistä tarpeistani, kuten perusturvallisuutta ja itsearvostusta, tavaralle. Esineille, jotka eivät koskaan voi tarjota sitä, mitä tahdon niiden tarjoavan. Se hätkähdytti itseänikin. Olen tiedostamattani odottanut jokaisen ostoksen tuovan elämääni jotain – sisältöä, iloa, rauhaa – mutta ne ovat joka kerta tarjonneet vain pinnallista mielihyvää, joka on lässähtänyt paljon nopeammin kuin haluaisin. Tavarasta on tullut vain tavara, eikä perusturvallisuuden tai itsearvostuksen tunteeni ole muuttunut mihinkään.

Samalla ymmärsin senkin, miksi aiempi juhlallinen aikomukseni ryhtyä yhdessä yössä minimalistiksi ei ottanut tulta alleen. Se olisi ollut yhtä lailla impulssiratkaisu. Olisin ulkoistanut tavarasuhteeni täysin ja mennyt mukaan aatteeseen, johon ympäristö sanattomasti painostaa. Olisin ostanut itselleni hyvän omantunnon.

Olin saanut äkillisen impulssin tyhjentää kaikki tavarat lattialle kertaheitolla, koska olin turhautunut, ja tahdoin tuosta tunteesta eroon mahdollisimman nopeasti.

Ymmärsin, että minun ei tarvitse määrittää identiteettiäni tavaran, muttei myöskään tavarattomuuden ympärille. Muuten minusta tulisi herkästi sen orja. Joku toinen saa pontta elämänmuutokselleen Konmari-ryhmistä, mutta olen oivaltanut, että voin tehdä kestävän muutoksen vasta, kun käyn läpi oman tavarasuhteeni ja teen itsenäisesti päätökset siitä, mitä säilytän ja mitä annan eteenpäin.

Olin jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Jos olisin päättänyt ryhtyä kutsumaan itseäni minimalistiksi tai marittajaksi, olisin hakenut hyvää mieltä keräämällä pisteitä, tuntemalla itseni viisaammaksi, paremmaksi kuluttajaksi kuin muut. Mutta lopullinen asennemuutos alkoi vasta, kun ymmärsin syvemmän tarpeen sen takana: olin antanut tavaralle liian suuren roolin elämässäni ja jopa määrittänyt omaa onnellisuuttani sen mukaan, onko minulla juuri sillä hetkellä varaa hankkia tavaraa, jota haluan.

Kun oivalsin tuon, ostamisesta luopuminen lakkasi hiljalleen tuntumasta ahdistavalta.

En ole miltei puoleen vuoteen ostanut muuta kuin välttämätöntä ja huomaan, että moni tavara, jota aiemmin olisin pitänyt jännittävänä ja kiinnostavana, on alkanut tuntua valjulta ja persoonattomalta. Usein suurempaa mielihyvää tuottaa tavaran jättäminen kauppaan kuin sen taittelu muovikassiin.

En ole raivosiivonnut eikä kotini ole vieläkään siisti, mutta jokin on muuttunut.

Nykyään huomaan pysäyttäväni itseni toistuvasti, kun saan äkillisen mieliteon ostaa jotain. Käyn aika usein sisäistä keskustelua, jota en aiemmin käynyt koskaan.

Vielä tunti sitten sinulla ei ollut tuota tarvetta. Onko hankinta todella niin välttämätön?

Mitä tunnet juuri nyt? Mikä olisi kestävämpi keino käsitellä tuota tunnetta?

Mitä tarvitset juuri nyt, aidosti?

Minulla ei ole mitään hävettävää

Olen jo muutamaan otteeseen käynyt tuttuni kanssa suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Ehditkö huomenna kahville/salille?

M: Huomenna on vähän huono, mulla on yksi… meno.

Ai, okei, selvä. Mikä meno?

Se on… mä menen lääkärille.

Ai, missä päin se on? Ehtisikö sen jälkeen?

No vähän hankalasti. Se on Espoossa, vähän huonon matkan päässä. 

 

Lähimmät ystäväni tietävät, miksi matkustan kahden viikon välein bussilla Kauniaisten rajalle. Heille pystyn toteamaan sen täysin arkisesti: minulla on huomenna terapia. Ihan yhtä luontevasti keskustelen istuntojen sisällöstä. Jaan mielelläni oivalluksia, joita psykologin vastaanotolla saan, sillä niitä tulee jatkuvasti.

Sen sijaan puolitutuille selitän milloin epämääräisesti menosta tai lääkäristä. Välillä minua itseänikin huvittaa oma häveliäisyyteni.

Mitä oikeastaan pelkään?

Välillä jopa tuntuu, että olisi helpompaa myöntää olevansa vaikkapa masentunut kuin käyvänsä säännöllisesti juttelemassa psykologille. Ehkä terapiaan liittyy vieläkin stigma, ikään kuin se olisi leima otsalla: et sitten pärjännyt omin avuin. Ehkä pelkään, että muut pitävät särkyneenä, sääliteltävänä.

Ehkä juuri samasta syystä tuskailin itsekin pitkään, voinko aloittaa käynnit uudelleen. Aiemmassa elämässäni lukioikäisenä ja yliopiston alussa käytin terapiaan yhteensä noin neljä vuotta, mutta välissä vierähti vuosia ilman. Pitkään ajattelin, että koska minulle kerran kuuluu nykyään ihan hyvää, minulla ei ole tarvetta. Olen terapiakortin jo kokeillut ja nyt minun on paras sinnitellä niillä taidoilla, jotka tähän mennessä olen oppinut. Olin päättänyt, että turvautuisin terapiaan vain, jos minulla alkaa mennä oikeasti huonosti.

Viime syksynä tulin toisiin aatoksiin. Havahduin siihen, kuinka jäykkä käsitykseni toipumisesta oikein oli. Kuka määrittää, että en saisi enää ikinä kaivata ulkopuolista tukea pohdinnoilleni? Saati muuttua ihmisenä? Kun lopetin aiemman terapiani noin viisi vuotta sitten, olin tuskin aikuinen. Olin aivan eri elämäntilanteessa, minulla oli erilaiset huolet. Ja täysin erilaiset valmiudet käsitellä niitä.

Olen paperilla terve. Pärjään hyvin ja olen perusonnellinen. Silti painiskelen edelleen kehonkuvan ongelmien, vaativuuden ja itsesyytösten kanssa. Ne eivät hallitse elämääni eivätkä mieltäni, mutta ne ovat edelleen olemassa, toistuvia ja todellisia. Miksi en voisi tehdä niille jotain?

Löysin terapeutin, joka on paneutunut ruumiinkuvan häiriöiden hoitamiseen. Se tarkoittaa 45 minuutin bussissa köröttelyä iltaisin kerran kahdessa viikossa, mutta jo ensikäynnistä lähtien tiesin, että tein oikean päätöksen. On ollut valtavan vapauttavaa ja avartavaa keskustella ammattilaiselle, jonka kanssa tunnen olevani täysin samalla aaltopituudella. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon uutta voin vielä oivaltaa.

Huomasin myös muutoksen siinä, miltä terapia tuntuu. Kun noin kymmenen vuotta sitten istuin avautumassa elämästäni psykologille ensimmäisen kerran, käynnit olivat sinnittelyä ja olin joka kerran jälkeen niin loppu, että vain makasin sohvalla, itkin tai molempia. Nyt kun puran ikäviä tunnelukkoja hyvinvoivana, minulla on voimia kohdata ja käsitellä niitä rakentavasti.

Joka käynnin jälkeen olen inspiroitunut. Usein minut valtaa voimakas onnentunne. Oivallus siitä, että elämä voi olla niin paljon muutakin kuin pärjäämistä.

Saan terapiasta huomattavan paljon enemmän irti, kun olen avoimempi omille ajatuksilleni ja muutokselle. Nyt tahdon aidosti hyvää itselleni enkä enää ajattele, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Ajattelen aidosti, että minulla on täysi oikeus haluta voida paremmin kuin ihan hyvin. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni, unelmoida ja kehittyä. Elää niin vapaana tunnelukoista ja murheista kuin mahdollista. Kurkottaa pärjäämisen yli, todelliseen elämään.

Liian usein pidämme vahvuuden mittarina sitä, kuinka pitkään jaksamme sinnitellä yksin. Mutta todellista vahvuutta on se, että uskaltaa panostaa itsensä hoitamiseen ja osaa tunnistaa, milloin kaipaa tukea.

Terapian aloittaminen terveenä on opettanut minulle lempeyttä. Nyt tiedän, että uskallan tarvittaessa turvautua ammattiapuun myöhemminkin, ajoissa ja pienellä kynnyksellä. Olen päättänyt, että opettelen puhumaan siitä yhtä arkisesti kuin kampaajakäynnistä.

Sillä minulla ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

”Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?”

Tunnustan. Olen kännykkä- ja someriippuvainen.

Monet kerrat olen julistanut muuttavani tapani ja ryhtyväni somelakkoon. Tästä alkaa uusi elämä! Elämä, jossa aamu alkaa meditaatiolla, jatkuu hyvällä kirjalla ja loppuu läsnäoloon.

Ehkä sosiaalinen paine auttaa, ajattelin, ja tein julkisen Facebook-päivityksen: Moniko ihminen tykkää tästä julkaisusta? Lupaan olla niin monta iltaa peräjälkeen koskematta puhelimeen!

Tykkääjiä oli yli 50, mutta tahdonvoimani jaksoi parhaimmillaan kolme vuorokautta.

Sitten sängyssä mieleen on juolahtanut jokin stressin aihe, ja olen äkkiä tarttunut turvalliseen puhelimeen, aloittanut päättömän Instagramin skrollailun, joutunut Youtube-vlogilimboon tunneiksi ja menettänyt ajantajun. Olen täyttänyt lukemattomat tylsät hetket laitteella, jota en oikeastaan edes tarvitse, sortunut ahmimaan tyhjää sisältöä keskellä yötä ja nolostellut, jos kännykän valo on paljastanut minut.

Joskus hävettää ja turhauttaa. Unenlaatuni kärsii ihan varmasti, samoin palautuminen. Puhelin syö aivoenergiaa, jumittaa niskan ja pilaa ryhdin.

Olen valittanut, toivotellut ja turhautunut ääneen. Silti kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta yksinkertaista kysymystä: Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Niin ei tapahdu, koska lähes kaikki tuttuni pystyvät samastumaan. Eivät heistä kaikki ole some- tai kännykkäkoukussa. Yksi on riippuvainen Candy Crushista, toinen Netflixistä, kolmas pleikkaristaan. Neljäs ehkä harmittelee kynsien pureskeluaan. He tiedostavat, että pitäisi, mutta kun siinä on niin paljon muutakin! Stressi, tylsyys, valvominen, melkein mikä tahansa voi saada repsahtamaan. Vielä kinkkisemmän asiasta tekee se, että tuo sama itseä turhauttava käytös on myös palkinto.

Tällä on yllättävän paljon yhteyksiä toiseen esimerkkiin: tunnesyömiseen ja ylipainoon.

Olen kuullut useilta ylipainoisilta tutuiltani, että sellaiset, joilla ei ole aiheesta omaa kokemusta, ovat tarjonneet heidän paino-ongelmaansa patenttiratkaisua:

Mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni? Sillä tahdonvoimaahan se vain vaatii. Sen kun päätät ja ryhdyt.

Aikanaan pelkäsin kaloreita ja liikuin kuin hullu, mutta kenenkään ei olisi tullut edes mieleen kysyä minulta, että mikset ota itseäsi niskasta kiinni. Alat syödä enemmän ja liikkua vähemmän. Ei tietenkään tullut, koska minähän olin kontrollin perikuva.

Juuri tässä on iso harha: en nimittäin ollut.  Olin käytökseni uhri, ihan yhtä lailla kuin sellainen, joka on koukussa ahmimiseen. Ero on siinä, että jälkimmäiseltä tapaukselta vähintään yksi ihminen on taatusti muistanut kysyä: Mikset ota itseäsi niskasta kiinni. 

Kun puhutaan isoista elämänmuutoksista, tuo kysymys on täysin ontto. Se ei tarjoa ratkaisua, joka pureutuisi ongelman syihin. Se olettaa, että ihminen toimii yhdellä akselilla: laiska — ahkera, tahdonvoima — repsahdus.

Miksi juuri painon kohdalla yksinkertaistamme näin rajusti? Yksi syy on se, että ylipaino on arvolatautunutta. Someriippuvuuden tai pakkoliikunnan joku voi tulkita vaikka kuvastamaan sitä, kuinka kaipaan välillä hetken hengähdystä tehokkaasta, kiireisestä elämästäni. Ylipainoinen sen sijaan voi olla vaikka kuinka urheilullinen ja menestynyt uratykki, mutta koska hän on ylipainoinen, jokin hänen olemuksessaan sanoo laiska. Monen mielessä se tarkoittaa lupaa kysyä häneltä: mikset vain ota itseäsi niskasta kiinni?

Minkä tahansa muutoksen tekeminen on vaikeaa. Liiasta liikunnasta luopuminen tuntui siltä kuin minusta olisi viety palanen. Minun piti edetä pienin askelin, luoda fiksuja välitavoitteita. Piti myös pikku hiljaa rukata muuta elämää rennommaksi: lisätä unta vartti kerrallaan, löytää muuta mielekästä sisältöä elämään. Samoin joutuu tekemään se, joka yrittää tehdä liikunnasta rutiinin. Nyt olen jälleen saman pyristelyn äärellä, kun yritän päästä irti someriippuvuudesta. Ja vaikka ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen (laita puhelin pois) se vaatii valtavan paljon energiaa.

Miten paljon vähemmän syyllistämistä ja häpeää maailmassa olisi, jos emme luottaisi niin sokeasti omaan tahdonvoimaamme ja kykyymme hallita elämäämme. Ja olettaisi, että jokaisella on samanlaiset voimavarat.

Kuinka paljon kestävämpiä muutoksia saisimme aikaan, jos antaisimme itsellemme armoa ja tiedostaisimme, että olemme herkkiä ärsykkeille, tunteille, muutoksille. Että olemme oppivaisia, mutta toisaalta rutiiniemme orjia – eikä yhteenkään elämänmuutokseen siksi ole jokaiselle sopivaa patenttiratkaisua.

Kuinka paljon paremmin pystyisimme olemaan tukena toiselle muutoksen alussa olevalle, jos muistaisimme aina kysyä itseltämme: onko minulla riittävästi tietoa tämän ihmisen tilanteesta, että voin antaa hänelle neuvoja? Varsin harvoin vastaus on kyllä.

Silloin meille jää vaihtoehdoksi lähinnä tukea ja kuunnella, arvottamatta. Ja usein läsnäolo on juuri sitä, mitä toinen kaipaa.