Kehon kuuntelu vaatii iloa

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmas tai neljäs kyykkysarja kuntosalilla menossa. Olen seonnut laskuissa, sillä ajatukseni on jossain muualla. Kun katson itseäni peilistä, tulee yhtäkkiä kumma olo. Näen raajojeni ja raudan liikkuvan, mutta tuntuu kuin minä vain katselisin sitä kaikkea sivusta. Pysähdyn. Mitä oikeastaan teen ja miksi? Pidänkö tästä vai en?

Illalla laitan pyörimään joogavideon. Puolivälin paikkeilla opettaja lopettaa ohjaamisen ja yllättää: Tee loppuaika mitä mielesi tekee. Kokeile lempiliikkeitäsi. Kehosi kyllä kertoo, mitä se kaipaa!

Entä jos se ei kerro?

Jään hämilleni seisomaan matolle.

Kuuntele kehoasi. Luota intuitioosi. Älä urheile  valmiin ohjelman mukaan vaan anna kehosi luoda ohjelma sinulle. Syö sitä, mitä vatsasi haluaa. 

Intuitiivisuus on muodikasta, mutta minulle puoliksi hepreaa.

Eikä mikään ihme, ajoinhan itseni aikanaan kauas kaikesta, millä on vähänkään tekemistä intuition kanssa. Syömishäiriötä sairastava menee tahallaan eri suuntaan kuin kehonsa viestit ja saa siitä tyydytystä. Torppaan nälän kahdella litralla vettä – hyvä! Jatkan juoksemista vielä vartin sen jälkeen kun keho sanoo stop – hyvä!

Paraneminen teki olosta ensin eksyneen. Koko maailma oli yhtäkkiä auki. Minä itse voin päättää, millaisia viestejä seuraan, kun sairausääni ei enää määrää. Kaikki nämä mahdollisuudet!

Mutta kehoni oli yhä niin lukossa, ettei se osannut tarttua yhteenkään mahdollisuuteen.

Liikutin kävelylenkillä jalkojani, lusikoin suuhuni kulhollista kvinoaa ja pähkinöitä. Kaupassa suuntasin kasvishyllyn sijaan jäätelöaltaalle. Puhelin itselleni lempeästi minkä ehdin: Haluatko tätä vai tuota? Mitä sinun tekisi mieli?

Yritin kuunnella, mutta sain vastaukseksi vain mykkyyttä.

Ei tarvita sairautta, että kadottaa kehonsa. Moni on hukassa, laiminlyö vahingossa tai tietoisesti tärkeitä viestejä. Usein se on selviytymiskeino: kun ei kuuntele väsymystä, ei tarvitse välittää.

Mutta keho ei jaksa loputtomiin.

Siksi minäkin ensin reagoin hätäisesti. Luin naistenlehdistä intuitiivisen syömisen ja läsnäolevan liikunnan vinkit ja yritin survoa niitä arkeeni. Opin monia hyviä asioita, kuten säännöllisen ateriarytmin, ja luovuin tiukoista liikuntaohjelmista. Mutta kun en valaistunut joogamatolla kehotietoisuusguruksi, tuli pettymys.

Viimein ymmärsin, etten löytäisi kehoani aivan ilman apua, mutta en myöskään valmiista ohjeista. Intuitio piileksi jossain siinä välissä.

Se oli vain uskottava: kehontuntemus ei tule itsestään, vaan sitä pitää houkutella esiin arkisilla keinoilla. Jos on kerran kadottanut perusasiat, on myös aloitettava pienestä. Kuten siitä, että ottaa päiväunet, halaa itseään ja pureskelee hitaasti.

Laitoin seuraavana iltana freestyle-joogavideon uudelleen pyörimään, ihan vain kiusatakseni itseäni. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin nauraa jäyhyydelleni. Kun vapaaosio alkoi, ryhdyin tanssimaan niin hömelön näköisesti kuin osasin ja yksin asunnossani kehtasin.

Yhtäkkiä hymy nousi korviin kuin itsestään ja tajusin. Minä olin, tässä ja nyt, kuunnellut kehoani.

Aika usein intuition herättely vaatii sitä, että kuuntelee ihan hiljaa. Missä syke tuntuu, onko iho kuuma vai viileä, pyöriikö mielessä huolia.

Aika usein kehon kuuntelu vaatii myös sitä, että nolaa itsensä tanssilattialla, ahmii ystävän kanssa suklaakakkua lounaaksi ja kääntää korvansa viereisessä pöydässä kuuluvaan kuplivaan nauruun.

Sitten voi sulaa osaksi tuota ihmeellistä tunnetta ja ehkä huomata, että on puolivahingossa rentoutunut ja päässyt lähelle kehoaan.

Aika usein paras keino kuunnella on ilo.

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Kehon kuuntelu vaatii iloa

  1. Ihana kirjoitus!
    Olen itsekin mietiskellyt paljon sitä, onko kehoni kuunteleminen oikeasti sitä, että juuri minä kuuntelen kehoani ja juuri minä aidoimmillani siinä hetkessä alan toimia, kuten kehoni kaipaa. Olen ehkä silloin iloisimmillani ja seesteisenkin tyytyäinen omaan olooni, kun huomaan, että en ole oikeastaan ajatellut sitä, kuuntelinko kehoani vai kuuntelinko ”mieltäni” vaan olen vain tehnyt. Huomannut, että olen kyennyt valitsemaan ilman, että täytyy jäädä odottamaan jotain kuven varmaan signaalia itsensä syövereistä siitä, että ”jep, toimi noin ja tää on se mitä nyt haluat!”.

    Joskus ahdistaa, kun itselleni tulee sellainen olo, että haluaisin tehdä jonkun asian. Saatan tehdä sen tai en (ja alan tekemään jotain muuta, minkä koen ehkä järkevämmäksi vaihtoehdoksi sille asialle, joka oli välähtänyt mielessäni).
    Yleensä nuo asiat, joita jätän tekemättä ovat juurikin sellaisia, joihin liittyy yhtäkkistä oman arjen suunnitelmista irroittautumista tai suunnitelman muuttamista, koska kyseinen olo haluaisi, että nyt menisin makaamaan lattialle X-asentoon ja ajattelisin sellaisia asioita, joilla ei niinkään sinällään ole merkitystä omaan arkeeni, kuten: ”miksiköhän asuntooni on aikoinaan valittu tuo tapetti, kukakohan tämän keittiön on suunnitellut, ja miksi ihmiset oikeastaan ovat kuitenkin valmiita maksamaan tunkeen ahdetussa kahvilassa 2 euroa alle 2 dl:n kahvikupposesta vaikka he samalla mielssään ajattelisivat: ”saisin 4 eurolla paketillisen kahvia ja siitä riittäisi pitkäksi aikaa).
    Samalla haluaisin voida kertoa jollekin, joka kysyy, mitä tein tänään: ”Makasin lattialla X-asennossa ja ajattelin, miksi keittiöni laattaseinässä on nalle puh-koristellut käsipyyhenaulakot”, sen sijaan, että sanoisin: kävin kaupassa, luin, söin, katoin sasrjaa, kuntoilin vähän, semmosta perus.

    Jos taas päädyn tekemään tuon asian, jonka yhtäkkiä haluan toteuttaa, koen asian hieman hämmentäväksi mutta ehkä kuitenkin hyvällä tavalla. Hämmentävää itselleni on se, että en tiedä, mistä tuo asian tekemisen kohde – jonka välttämättä koen tarpeelliseksi tehdä juuri nyt ja rikkoa rajojani siinä mielessä, että luovun senhetkisistä muista askareista – saa alkunsa? Olenko oikeasti niin turhautunut tai väsynyt tai kyllästynyt elämääni tai kaavamaiseen arkipäiväään, että nyt minun on pakko lopettaa kaikki mitä olin tekemässä ja toteuttaa mieleeni noussut idea siitä ”asetelmasta”, jossa sillä hetkellä jokin minussa saa ajattelemaan niin, että sellaisessa ”asetelmassa” minun olisi nyt parempi ja mukavampi olla?
    En kuitenkaan koe epäonnistumista, koska en tehnyt sitä, mitä alunperin piti vaan uskalsin astua ”rajan yli”. Asiat pysyvät tekemisen piirissä ja mielessä on helppo luoda näitä kaavoja, jotka alkavat siivittää päiviä. Antavat niille lisää raameja, joiden puitteissa tuntee olevansa ns. omassa arjessaan kiinni. En tarkoita tätä välttämättä negatiiviseen sävyyn, sillä jonkinlaiset arjen peruspuitteet varmasti kaikilla on. Mutta hyvin usein itselläni ainakin on käynyt niin, että turhaudun tuohon kaavaan, jota olen huomaamattani taas lipsahtanut toteuttamaan. Mutta mitä käy, jos olenkin liian huoleton? Missä menisi se kultainen keskitie ja kuinka oppia kuuntelemaan omaa intuitiotaan oikein?

    Meninköhän mä nyt ihan raiteilta alkuperäiseen aiheeseen nähden? No mutta, tällaiseksi sitä tulee, kun ajatusvirran antaa vaikuttaa sormien näppäilyyn tietokoneen kirjainpainikkeilla 🙂

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s